Hesari kirjoitti Yellow Filmin vähintäänkin kyseenalaisista työtavoista ja työntekijöiden kyykytyksestä 24.3.2024 julkaistussa artikkelissa. Juttua varten oli haastateltu iso liuta Yellowin entisiä ja nykyisiä työntekijöitä ja somessa on popsahdellut sittemmin erilaisia kannanottoja firman kanssa työskennelleiden kanssa. Itse olen saanut kuulla vastaavanlaista jo pidempään kollegoiltani. Kerrotaan karmeasta työnjohtamiskulttuurista, mahdottomista tavoitteista ja järkyttävistä paineista jotka ajavat alalla työskenteleviä hermoromahduksen partaalle, ylikin.
Aihe on tärkeä ja hyvä että on nostettu tämäkin kissa pöydälle. Tällä kuvitteellisella pöydällä onkin viime vuosina ollut kissaa jos jonkinmoista, #metoosta Louhimies-keissiin ja “Lindenin listaan” – ja yleisenä tietona alalla on, että paljon on myös pyyhitty pöydän alle – asioita ja henkilöitä joista olisi suotu puhuttavan.
Kaikki tämä taas on puolestaan osa alan muuttumista hitaasti intohimoprojektien ja auteur-etiikan temmellyskentästä ammatilliseksi työmaaksi. Euroopassa elokuva-ala on monissa maissa järkevöitynyt ja vakiintunut, mutta alan ainainen ongelma seuraa toki kaikkialle: alalle haluavia on entistä enemmän ja tarjonta ylittää moninkertaisesti kysynnän. Taistelu on raakaa ja vedessä on verta ja se vetää haita puoleensa. Väärin- ja hyväksikäyttötapaukset ovat valitettavasti vakiintunut osa alan narratiivia, oli sitten kyse henkisestä, taloudellisesta tai fyysisestä puolesta.
En tunne kovin tarkkaan elokuva-alan ammattiliittojen tilannetta Suomessa sillä en kuulu mihinkään näistä suoraan (mahdollisesti epäsuorasti tuotantoyhtiöni kautta). Olen kuitenkin saanut seurata läheltä Brittien elokuva-alan ammattilaisten toimintaa näissä väärinkäyttötapauksissa ja hattu nousee sille tehokkuudelle jota ammattiliitot (mm. BECTU, Writer’s Guild, GB Cine, DGA jne.) harjoittavat kun jäsenet nostavat äläkän väärinkäytösten vuoksi. Elokuva-alan johtoporras – tuottajat ja omistajat – myös kunnioittavat liittojen voimaa, sillä mustalle listalle päätyminen johtaa valtaviin ongelmiin jotka heijastuvat elintärkeisiin osiin tuotantoa kuten roolitukseen, rahoitukseen ja levitykseen. Ongelmatonta toki työ Briteissä ei tietenkään ole, mutta ainakin väärinkäyttäjät saavat osakseen seuraamuksia.
Ehkä jyrkempää asennetta liittojen suunnalta tarvitaan myös Suomessa jotta selkeiden väärinkäytösten seuraamukset saisivat väärinkäyttäjät miettimään kahdesti työskentelytapojaan. Suomalaiskansallisen tyypillistä on pieni lätkäisy ranteelle ja pian ollaan taas tekemässä samojen ihmisten kanssa samoilla työtavoilla samoja virheitä toistaen, eikä mitään ole opittu. Hyvää on, että media on ärhäkästi tarttumassa tapauksiin ja kirjoittaa melko suoraa puhetta sen enempää kumartelematta – lehdistövapauden ykkösmaana asiat kyllä tulevat esille – mutta eipä lehdistö tietenkään mitään korjausliikkeitä voi tehdä. Sen muutoksen on tultava alan sisältä ja avainasemassa tässä on nähdäkseni siirtyminen kohti entistä ammattimaisempaa elokuvatuotantokenttää.
Suomessa tehdään parhaillaan hartiavoimin ja nykyhallituksen vastustusyrityksistä huolimatta paljon töitä sen eteen, että meidät huomattaisiin kilpailukykyisenä elokuvatuotantomaana. Ammattitaitoa Suomesta on löytynyt jo pitkään – omakohtaisesti en ole Suomessa tehnyt kovin paljon, mutta joka kerta kun olen, olen hämmästellyt sitä ammattitaitoa jota elokuva- tai mainoskuvaussetistä löytyy, verrattuna moniin muihin maihin. Rahoittajatahoja on nykyään Elokuvasäätiön lisäksi joukko yksityisiä sijoitusrahoitteisia yhtiöitä ja organisaatioita, tuotantokannustimet tekevät maastamme kiinnostavan kohteen kuvaus- ja jälkituotantomaana ja osaavat tuotantopalveluja tarjoavat yritykset huolehtivat onnistuneesta kokemuksesta yhteistyön toteutuessa. Tämän lisäksi meidän pitäisi huolehtia myös alamme työntekijöiden yhdenvertaisesta ja arvostavasta kohtelusta ja siivota vuosikymmenten aikana vakiintuneita toimintatapoja joille nykyään ei ole enää tilaa jos halutaan luoda Suomesta todellinen elokuva- ja TV-tuotantomaa.
Uudistusten olisi lähdettävä sekä tuotantoyhtiöistä sisältä että ammattiliitoilta, ja myös alan koulutuksen tulisi edistää terveempää elokuva- ja TV-tuotantokulttuuria Suomessa ja kitkeä jo varhain vanhan malliset tekotavat ja -asenteet.
Muutenkin, elokuva-alan astuessa kansainvälisemmille näyttämöille, toivoisi kotimaisen lehdistön suhtautuvan tekijöihin myötämielisemmin – iänikuinen naljailu ja vähättely on perisuomalainen synti, mutta olisi joskus myös paikallaan oppia näkemään yritykset tehdä alaa tunnetuksi maailmalla myös positiivisen kautta – “maitojunalla kotiin Hollywoodista” on vähän liian turhan tutuksi käynyt tarina. Välillä olisi mukava lukea tarinoita rohkeudesta ja periksiantamattomuudesta elokuva- ja TV-alalta – urheilusivuilta näitä löytyy yhtenään, kulttuuripuolella niihin tekijöihin jotka pyrkivät kansainväliselle näyttämölle suhtaudutaan lähtökohtaisesti nihkeämmin.
Totta kai on otettava myös käsittelyyn maan sisältöjen rahoituskulttuuri. Taide- ja viihde-elokuvan ero on hakattu hyvin syvään Elokuvasäätiön peruskallioon ja moni ei uskalla haastaa järjestelmää. Rahoitus on toki rajattua ja kotimainen taide-elokuva ansaitsee tulla sekin huomioiduksi vaikkei se suurelle yleisölle olekaan tärkeää, mutta Elokuvasäätiön tulisi lähteä aina vaan entistä rohkeammin rahoittamaan ja kannustamaan suomalaisen elokuvan ja tekijöiden kansainvälistymistä. Tämä jos mikä tuo Suomeen ammattiosaamista, tunnettuutta maailmalla, tuotantoja ja sitä paljon puhuttua ja kovin kaivattua rahallista onnistumista. Elokuva-ala ei elä pelkillä hyvillä aikeilla ja kauniilla puheilla vaan tarvitaan rohkeutta lähteä viemään Suomea maailmalle – elokuva- ja TV-maana. Tekijät ja ammattitaito siihen löytyy kyllä, nyt on aika pyyhkiä vanhat pölyt pois, tuulettaa ummehtuneet ja vahingolliset tekotavat ja ajatusmallit ja ottaa rohkea askel kohti uutta aikaa suomalaisessa elokuva- ja TV-maailmassa.
Vielä viimeisenä huomiona haluan nostaa tikunnokkaan suomalaisille tyypillisen naapurikateuden, josta on päästävä eroon jos mielitään kilpailemaan F1-luokkaan, kansainvälisille kentille. Elokuvatuotantoyhtiöiden, elokuvantekijöiden ja eri palveluja tarjoavien yritysten on opittava hautaamaan sotakirveet ja ymmärtämään, että jokainen onnistuminen tuo mahdollisuuksia koko alalle. Vaikka kilpailutilanteessa jäisi kadun toisella puolella perustetun kiskan jalkoihin tällä kertaa, jo pelkästään se, että tuotanto putoaa Suomeen tarkoittaa että myös jatkossa tulee käymään näin, ja silloin myös sen oman kiskan ovi käy. Jos energia menee kränäämiseen, paskanpuhumiseen selkien takana ja kuvitteellisten vihollisuuksien löyhyttelyyn näinkin pienessä maassa, jokainen kioski jää ennen pitkää tyhjäksi.
Ugh, olen puhunut. Ja haluan vielä mainita että itse en tee eikä tätä myöten ole kovin syvää kokemusta suomalaisesta elokuvamaailmasta ja nämä kirjaamani ajatukset ovat lähinnä sivustaseuraajan kommentteja, joten olen valmis tulemaan korjatuksi myös jos olen puhunut puutaheinää tai tulkintani on täysin metsässä.
Vuorensola.com 