Life

One year ago today Covid-19 shut down Finland for the first time, as part of the worldwide lockdown of the spring of 2020. Covid-19 had been around a bit longer, but it took a while to land to Europe and USA. For a while, we thought we got away from it, but now, one year later, as the Covid-19 -situation is again worsening in Finland, while getting better in some other places, I thought it was time to write – maybe if for no other purpose than historical record for myself – about the filming process during the Covid era, and why I believe it’s important we keep on doing it.

As anyone who has ever seen one behind the scenes picture from a film set knows, films are made in close proximity to tens, sometimes hundreds, even up to thousands of people. Depending on the production, filming may take place outside, in a big studio, or in very cramped spaces, like in small sets or inside a vehicle. But one thing that’s always present in every film set is the constant hurry. No matter how much resources you have, you’re always running out of time.

Now, filmmaking is not easy. Actually, it’s a pretty damn complicated process, just to get a bunch of moving images out there. In order to get a shot that makes its’ way to the cut, a lot of things need to be perfect: performance, lighting, sound, camera movement, focus, continuity, VFX markers, special effects like blood, smoke and so forth… To get it all exactly right, you have to shoot each shot at least three times, maybe five, sometimes up to ten – and beyond (Most I’ve shot is around 20 to 30 takes, some directors can hit way above 150 takes). It’s a painstaking process which’s only goal is to hide the process from the viewer’s eye, so that they can experience the story in its’ fullest.

Added to this nowadays is the extra layer of Covid-19, which basically dictates that you shouldn’t be close to each other, in a closed space, refrain from touching or even walking near each other, masked up. It’s a huge ask to an already stretched-out machine to observe and adhere to, but it is also the new normal. I don’t think we’ll be out of Covid-19 any time soon, maybe never. This is what our future looks like, and we can either try to dismiss it, or adjust to it and master it completely. No miracle vaccine is gonna march in and make things like they were just under two years ago – vaccines will make this more bearable and more contained, but they won’t make the virus disappear.

Filmmaking in Covid-19 era brings about challenges that one wouldn’t have guessed few years ago. Masked-up crews, weekly (or daily!) Covid-tests and the constant fear of being shut down for days, even weeks.

Testing is obviously the key to anything: nobody should enter the set untested, and tests should happen at least once a week. As you can imagine, this is both slow and quite an expensive process. I don’t have figures, but one can only guess how much it will cost to do a medical test on hundreds of people on weekly basis, administered by medical professionals. Luckily, testing is nowadays quite rapid – the new tests allow batches of tens of samples being processed simultaneously, and results come in one hour time, possibly even faster. This of course means the whole crew needs to allow being swabbed quite often, which is at first quite uncomfortable, but over time, gets not one iota more comfortable. But it is what it is. One thing, though, is quite clear: Covid-19 -deniers and non-maskers will have to start looking for other avenues of work, as their entrance to film set is nearly impossible these days. Not to say they’d be missed, too.

Masks are, of course, a mandatory part of any future film sets. The rules are simple: wear mask, all the time, everywhere. The only people excluded from this are actors when they are on set. The reason is obvious, their faces will be constantly on camera and makeup, which can be smudged under the mask, is essential part of any actor’s outfit. But anyone else is required to wear the mask – including, but not limiting to, director and director of photography.

For a director, the mask requirement can be quite a hinderance. Our job is to try to communicate our thoughts, visions and directions to a crew of hundreds of people. Because everyone is constantly in such a hurry, precision is the key for running a good film set and DP and Director are the ones who everyone looks at in order to know what’s happening and how it should be done. Humans rely on facial expressions as much as they do on words, and suddenly, half of director’s face is cut out and words are muffled, making everything much more complicated to communicate, more susceptible to errors and misunderstandings. Added to that working in different languages, masks add a layer of confusion on top of already confusing environment – but nothing we wouldn’t get used to. I worked for quite a long time in China, where masks have been in daily use for years, and things work very well over there – it’s just a hurdle we have to get used to.

Social distancing is a much more complicated issue because many operations on film set require constant collaboration. From electricians to camera crew, set builders to makeup, stunts to special effects teams, it’s physical work that can’t always be done the required social distancing in mind, for safety’s sake. Not only that, but shooting spaces simply won’t allow that in some cases – say, a car requires camera and sound crew in a small space, nothing to be done to it. A makeup can’t be applied from 2 meters away. Pushing a dolly requires two bodies, a stunt wire two to three to hold it securely. But even given that a pass for safety’s sake, just sitting by the monitors and staring at performances requires people breathing down each other’s necks to see every detail being right. Tom Cruise called out two crew member doing exactly that, staring at monitors while under 2 meters apart from each other, and this bred a famous catch phrase in film industry – “gold standard”. It’s nearly impossible to reach, but the more we work together, understand the situation and adhere to rules, the closer to gold standard we can get.

Another thing familiar from my experience in China is the accommodations. The filmmakers are often booked for a certain period of time and housed in same lodging, no matter if they shoot in their home town or not. This is becoming more norm nowadays all over the world as well – they call it “bubbling up” these days, and the idea is to create a working and lodging arrangement that offers as little as possible of outside contacts, with the idea that only tested crew- and cast members socialize with each other, and all contacts to outside is handled with as little exposure as possible. This creates a strange new tension and feeling of unity within crews, as suddenly you are on a mission with a bunch of people, in a closed environment for quite a long time, stranded from contacts to the outside world. You can’t go to a pub, or to a restaurant, or to see a movie or in the worst cases, even to take a walk outside, you are living in a bubble with a bunch of people, almost like on a Mars mission that can take months, and you just have to get along with each other. This will also create issues for the most anti-social ones, as in the most tightest bubbles you are not allowed to have any kind of an exhaust valve to the outside world. It’s no wonder people train years for the upcoming Mars missions living underwater or in the desert among a small group of people…

The biggest fear is, of course, is if the production gets shut down. There have been cases all over the world where this has happened, some have recovered from it, some haven’t. It all begins with a singular exposure to someone who’s shown to be ill. First, you have to make sure if it’s an actual positive, or a false positive, which can happen quite easily. To my understanding, anything as small as eating a menthol candy can mess up the results and it comes back as “inconclusive” – but even that would mean a catastrophe for a production. An “inconclusive” means the production needs to figure out who this person is, who he or she has been in touch with, and then isolate everyone who’s been in contact with the one giving the inconclusive results. It may mean, in the best case scenario, that only a few people get sent back to lodging, followed by another test which hopefully comes back negative – but in the worst case scenario, it may mean that it’s impossible to continue until the situation has been solved. Shutting down even for a day in a big production can be devastatingly expensive – and usually, there’s no extra days lingering in the schedule to be used as contingency for Covid shutdowns, so one just needs to re-build and re-schedule according to that. That is, if the production even is able to continue: depending on the level of exposure and the rules that are applied, it might mean 10 days quarantine for the whole crew, which, obviously, is a real show-stopper.

There’s obviously also the insurance side of everything, as well, but I’ve (thankfully) never had to deal with that, so I can’t really talk about that, but I’m sure that’s another thing producers are getting gray hairs over. Not to mention the rest of the issues coming up during marketing and distribution; film theatres are still closed, film festivals are non-existent and even the biggest of productions find their way straight to digital, which is only half the experience, and for sure, half the income.

But, it’s good to remember, we are on the early days of the way things are going to be. It’s going to be tumultuous few years, that’s for sure, as everyone learns the new rules of the game, but only by doing it as good as one can, we’ll learn to be even better at it.

The last question remains, should we even do films in these trying times? Why risk so much for just a few hours of entertainment, shouldn’t we just lay low and wait for this to blow over?

I claim what we do is essential. Right now, Finland is closing up again; the restaurants are shut, the gyms and places to do sports are going to be shut down. Film theatres, stage theatres and all live music venues are shut down. We are not allowed to meet anyone physically. Someplace else things are opening back up, but I’m a pessimist by nature and don’t believe Covid is anywhere near over. But if you look at the suddenly much smaller, much more duller and less inspiring world around us, there’s honestly not a lot left to do to relax but watch films on streaming sites. I don’t claim we are essential workers in the same way as the frontline medical staff, doctors and nurses, or teachers, police and store workers are, the ones who put their lives on the line every day, risking hundreds or even thousands of contacts on a daily basis to keep our society running – no, we are not that essential. But what we do, the entertainment we provide, the culture we carry on, especially now that much of other places and means of culture to exist are down, is essential. In these drab, dire times we do need an escape from these four walls crashing around us, an exhaust valve of emotions, shared experiences, even though digital ones and films and TV can help in their own little way to get over this crisis, or at least, to find solutions around it.

PS. From a filmmaker point of view, I believe what we do is essential. But none more essential that what say, musicians, stage actors or entertainers do – the only difference is that films can offer an experience with rather controlled risks. By carefully planning the production and distributing digitally is way lower risk than packing hundreds, or thousands of people into one space, night after night, to view a live concert or a theatre show, it’s just the unfortunate fact and the way it is – the virus spreads from person to person through physical contact – mostly aerosols in the air. All arts are taking a heavy hit, probably none harder than music industry; selling records haven’t provided musicians in years, and now that live shows are off the table, it’s impossible to understand how the branch of arts which I love the most, even more than movies, can survive. I don’t know, but I think those who are able to, should support their local musicians and stage actors. Go buy your favorite band’s latest album online, or get it from a store – if for nothing else, to support. Go book a ticket for an online theatre – I watched, and happily paid $25 for it, David Bowie’s “Lazarus” theatre performance, and enjoyed it thoroughly. It may not be the same as sitting there in the audience, but also us, the audience, need to come forward and be more lenient to the artists trying to support their craft. I’m always shaking my head at the latest TV “musicians doing shit together” -formats, but even those provide at least some income to the stranded artits. I’m sure Jay Z is going to do fine, and Kanye isn’t going to end destitute, but your local punk band might. Think small, and support the artists you dig, if you are able to. It’s gonna mean a lot, so that we still have music and theatre when we eventually emerge out of this Covid hellhole, in whatever shape and form it might be.

Meidän kaikkien elämä on mullistunut Covid-19 -kriisin myötä, mutta keidenkään tuskin niin paljon kuin koululaisten. Etäopetuksesta on tullut perheiden jokapäiväistä arkea ja siihen jokaisella on hyvin vaihtelevat valmiudet – sekä oppilaina että vanhempina. Itselläni kotona on tällä hetkellä kaksi kouluikäistä, toinen ala- ja toinen ylä-, joten pääsen näkemään läheltä kaksi hyvin erilaista maailmaa.

Perheessämme alakoululainen – viidesluokkalainen – on velvoitettu osallistumaan työpäivässä yhden tunnin ajan aamupalan jälkeen etäopetustuntiin, jossa opettaja antaa pienen määrän tehtäviä joita sitten tulisi pyrkiä suorittamaan päivän mittaan. Samaan aikaan kasiluokkalainen istuu aamu puoli yhdeksästä kolmeen joka päivä läpi loputtomat oppitunnit josta jokaisesta tulee liuta tehtäviä jotka pitäisi omaehtoisesti suorittaa päivän mittaan ja jos näin ei tee, merkinnät tulevat koulun kirjoihin. Tehtävät on myös mitotettu usein niin, että niitä on mahdoton saada tehtyä suunnitellun tunnin aikana, etenkään jos kyse on yhtään hitaampitahtisesta opiskelusta, kunnes seuraava Teams-tunti painaa jo päälle. Lopputuloksena on päivän mittaan kasautuvia sälätehtäviä päivän päätteeksi joita sitten yritetään tehdä koulun ja kokeisiinluvun ohessa. Nyt emme siis puhu lukiolaisesta vaan kahdeksasluokkalaisesta. Paine ja kiire on uskomaton, koneen edessä istuu päivä toisensa jälkeen pahemmin uupuva esiteini jolta odotetaan yllättäen ennennäkemätön määrä oma-aloitteisuutta, itseohjautuvuutta ja teknista osaamista. Tämän lisäksi opetuksessa käytetään vähän erilaisia metodeja: joskus tehtävät löytyvät Teamsin Assignments-osiosta, toisinaan Helmi/Vilma/mitänäitänyton-järjestelmistä, toisinaan Teams-keskusteluista viesteinä. Yritäpä siinä sitten vanhempana pysyä mukana, miksi poissaolo- ja palauttajättämisilmoituksia kilahtelee Helmiin kun lapsellakaan ei ole mitään käsitystä mitä pitäisi tehdä. Itse olen istunut useamman tunnin käymällä läpi Teams-keskusteluja salapoliisimaisesti yrittäen tulkita eri kommenteista, onko mahdollisesti nyt annettu suullinen tehtävä, onko tämä viesti jotain, mitä on pitänyt tehdä tunnilla vai tunnin jälkeen, vai löytyykö jotain kenties Assignmentseista.

Vanhemmille tämä aika ei ole sen helpompaa. Oppilaalta odotettu itseohjautuvaisuus on iso haaste myös kotona; työpäivän aikana ja sen päätteeksi pitäisi kyetä seuraamaan onko lapsi käynyt koulunsa ja tehnyt tehtävänsä, auttaa tehtävissä joihin ei ole mitään kosketusta vuosikymmeniin (itse sain eilen palautella hypotenuusia, kateetteja ja piiärkakkosia päähäni) sillä mahdollisuus opelta nopeasti kysymiseen on vaikeaa, etätunneilla kyssäreiden esittäminen varattu vain aktiivisimmille ja ekstroverteimmille, tukiopetusta on saatavilla vain satunnaisesti.

Etäopiskelu paljastaa koulutusjärjestelmämme nurjan puolen – survival of the fittest nousee pintaan ennennäkemättömällä tavalla. Luokan parhaat ovat äänessä jatkuvasti, hiljaisemmat syrjäytyvät entisestään, hitaammat hautautuvat työvuoren. Ainoa oljenkorsi on vanhempien apu joka vaihtelee kuin yö ja päivä kotien ja tilanteiden mukaan: yläkoululaisten käsittelemät asiat, kuten matematiikka, fysiikka, kemia ja ruotsi ovat saattaneet loistaa poissaolollaan elämästämme niin pitkään että olemme aivan yhtä avuttomia niiden edessä kuin kelkasta hetkeksi pudonnut oppilas. Muuta ei voi tehdä kuin yrittää räpistellä takaisin mukaan, mutta helppoa se ei ole.

Keskustelin oman yläkoululaiseni kanssa – hänelle etäkoulun hyvinä puolina on se, ettei tarvitse lähteä päivittäin minnekään vaan opiskelu tapahtuu keskitetysti ja helposti kotikoneelta. Ei tarvitse herätä liian aikaisin vaan aamupalaan menee vain hetki, jonka jälkeen onkin jo koulun penkillä. Kurjina puolina hän mainitsi kuitenkin kavereiden puutteen, liikkumattomuuden ja sen, että tehtäviä tulee aivan älyttömiä määriä verrattuna käytettävissä olevaan aikaan. Tämän lisäksi olen seurannut digiteknologian käytön haasteita – videoiden siirtäminen puhelimelta koneelle ei ole ihan iisiä, ohjelmat eivät ole itsestäänselvästi käyttäjäystävällisiä ja aikaa kuluu pelkkään tekniseen kikkailuun koulutyön ohella.

Yksittäisiä oppilaista suuremmassa kriisissä on kuitenkin koko koulutusjärjestelmämme.  Suomi, koulutuksen kärkimaa, ei ole kyennyt tekemään digiloikkaansa suinkaan niin sujuvasti kuin ajatella voisi – olemmehan myös teknologiakehityksen huippumaa! Siltikin, käytettävät työkalut ja työtavat ovat kankeita, vaatimustasot vaihtelevat valtavasti ja toteutus riippuu täysin opettajan halusta tehdä oma henkilökohtainen digiloikkansa ja tietenkin hänen viitseliäisyydestä. Osa opettajista haluaa pitää tuntinsa videona etätuntina, toiset lähettävät jossain tunnin vaiheessa ison kasan luettavaa ja tehtäviä juuri sen enempää oppilaita kohtaamatta.

Mihin sitten tätä digiloikkaa ollaan tekemässä? Onko edessä tulevaisuus, jossa pandemioista huolimatta koulutuksesta osa siirtyy etätyöskentelyyn isommissa määrin? Vai palataanko takaisin koulun penkeille samalla mallilla kuin aikaisemmin? Kummassakin on puolensa mutta selvää on, että tulevaisuus tulee olemaan digitaalisempaa, mutta mikä seuraava askelmerkki tässä digiloikassa – ei, vaan kolmiloikassa – on?

Selvää on, että järjestelmämme ei ole valmistautunut tähän vaikka tekninen puoli ja osaaminenkin siihen riittäisi. Tärkeintä olisi yhtenäisen järjestelmän rakentaminen, opettajien kouluttaminen, digikouluavustajien palkkaaminen ja myös laitteiden hankkiminen ja toimittaminen opiskelijoille. Puhelin ei ole digietäopetuksen työkalu mutta perheemme alakoululaisella ei ole läppäriä hankittuna, näinollen toimittajavaimoni, jolle läppäri on elintärkeä työkalu, joutuu aikatauluttamaan omat työnsä niin, että läppäriä voidaan jakaa. Entä miten tämä toimii perheessä, jossa ei ole teknologiaa senkään vertaa? Entä jos lapsia on enemmän tai tilaa vähemmän?

Paljon on ollut puhetta varmuusvarastoista mutta näköjään opetukseen, koko yhteiskunnan yhteen merkittävimmistä tukipilareista, ei ole tehty minkäänlaista varmuusvarastoa tai varmuusvarasuunnitelmaa. Näiden kehittämisen soisin näkevän tiensä hallituksen suunnitelmiin sillä varmaa on, että Covid-19 ei tule jäämään viimeiseksi elinaikanamme kokemaksemme pandemiaksi.

Nyt pohditaan, avataanko koulut vielä pariksi viime viikoksi ennen kesälomia ja jos, niin keille. Itse en toivo että koulut aukeavat, ainakaan yhtään laajemmin kuin tällä hetkellä. Kansanterveydellisesti uskon, että koronasta olisi hyvä päästä kunnolla niskan päälle edes niin, että ymmärtäisimme mistä tässä sairaudessa on kyse ja miten sitä voidaan hoitaa. Tällä hetkellä sairaus on hoitamaton, jonka vaikean muodon ainoa selviämiskeino on pitää sairastuneet teholla ja kiinni koneissa ja toivoa, että kyetään pumppaamaan tarpeeksi happea keuhkoihin että hengissä pysytään yli pahimman. Emme ymmärrä edes sairauden tartuntamekaniikkaa ja vielä vähemmän sitä, miksi se on tappava joillakin, toisilla taas ei. Lapset eivät eräiden havaintojen mukaan levitä tautia yhtä pahasti kuin vanhemmat ihmiset, mutta esimerkiksi täällä Lauttasaaressa, jossa pandemia sairastutti ensimmäisinä alueina ison määrän ihmisiä tauti lähti liikkeelle ala-asteelta – emme siis ymmärrä tätäkään mekanismia juurikaan.

Koulujen aukaiseminen tässä vaiheessa altistaisi niin lapset kuin perheetkin oudolle ihmiskokeelle jossa voittajina olisivat lähinnä stressaantuneet vanhemmat. Opinnollisesti tämän lukukauden tuho on jo tehty ja pelkään, että numeroita saadakseen opettajat lataisivat oppilaille lähinnä ison kasan kokeita räkyiltäväksi loppulukukaudeksi ja valitettavasti etenkin ysiluokkalaisille niistä selviäminen ei ole vain tärkeää vaan koko elämän määrittelevää pakertamista: lukio vai ammattikoulu, siinä on yksi yhteiskuntamme merkittävimmistä ja ensimmäisistä päätöksistä joihin voimme vaikuttaa.

Tämän sukupolven lasten ponnistuksen pituus ja se, mihin se riittää, riippuu nyt hallituksen päätöksistä, koulutusjärjestelmän muuntautumiskyvystä, opettajien suhtautumisesta, vanhempien viitseliäisyydestä ja siitä, mitä ratkaisuja olemme valmiita tekemään tulevaisuudessa – ja kaikista vähiten, valitettavasti, lapsista itseistään, joista valitettavan iso osa jää kärsijän rooliin.

Käsi nousee lippaan sairaanhoitajia ja lääkäreitä, kaupan ja apteekin työntekijöitä ja muiden välttämättömien alojen tukipilareita ajatellessamme mutta otetaanpa siihen joukkoon myös opettajat jotka yrittävät rempoa tässä sekamelskassa eteenpäin niin, ettei meille tulisi kymmenen vuoden kuluttua kouluttautumattomien ja syrjäytyneiden sukupolvi vaan että jokainen lapsi löytäisi mahdollisuutensa ja pystyisi toteuttamaan itseään parhaalla ja monimuotoisimmalla tavalla.