Täytin tänään 45 vuotta. Olen siis virallisesti keski-ikäinen. Päädyin kaivelemaan vanhoja arkistoja ja julkaisen seuraavina päivinä hieman muistoja matkan varrelta, kuten meidän ikääntyvien tapana on.
Parikymmentä vuotta sitten – vuonna 2006 – matkustin elämäni ensimmäistä kertaa Venäjälle, bändini Älymystön kanssa. Törmäsin kiertuemuistiinpanoihini tältä reissulta ja jaan ne nyt eräänlaisina kiinnostavina kulttuurihistoriallisina muisteloina hyvin erilaisista ajoista, sekä henkilökohtaisesti, että globaalisti. Artikkelin valokuvat ovat Janos Honkosen ottamia.
Ai niin mikä Älymystö? No, sehän oli ja on varmaan edelleenkin meikämandoliinon, Ilden, Janosin ja Ripan industrialpumppu, joka tosin tällä hetkellä on vähän teloilla. Comebackia odotellessa voi kuunnella meitä vaikkapa Spotifystä tai YouTubesta!
21.2.2006 – Kaksipäisen kotkan varjoon
Kurkkuuni sattuu epäilyttävästi könytessäni läppäriä esiin salkusta. Taisin polttaa vähän turhan paljon tupakkia eilen, vaikka juotua toisaalta ei juuri tullutkaan. Olemme jossakin Pietarin ydinkeskustassa, talossa joka näyttää vallatulta tai siltä, että kaupunki on unohtanut sen olemassaolon joitakin vuosikymmeniä sitten. Rappukäytävässä on ilmeisesti otettu Stalingradin taisteluiden viimeiset metrit, mutta itse asunto taas on persoonallinen, lämmin, kaunis ja positiivisella tavalla täynnä krääsää. Seinällä roikkuu itsetehty steadycam, erikoinen, pitkä ja ahdas käytävä joka yhdistää huoneistoja on täynnä erikoisia eurooppalaisilta haiskahtavia taidevalokuvia, levykokoelmat notkuvat progea, krautrockia ja suomalaistakin hämyilyindustrialia. Huoneemme katto-ornamentti on tehty samoihin aikoihin kuin talokin, 1800-luvulla todennäköisesti, ja se on täynnä ykstyiskohtia. Erikoinen mutta hyvin viihtyisä kämppä.
Lähdimme reissuun eilen aamusella, mutta aivan aluksi tapasimme Samulin ja Mikon kanssa erittäin lupaavan oloisen yhteistyökumppanin, jonka kanssa keskustelimme Energian tulevaisuudesta. Hyvillä mielin kohtasin sitten bändini Lasipalatsin kulmilla: Ilde rastoineen, Ripa kitaroineen, Janos nahkaliiveineen. Edessä oli kolmen keikan Venäjän-kiertue, säästöbudjetilla tietenkin, mutta kokemuksia olemme tänne tulleet hankkimaan, emme suinkaan rahaa. Niinpä kuljetusmenetelmäksikin valittiin tunnelmaan kaikkein sopivin, eli venäläinen bussi. Bongasimme tytön joka piteli Pietari-kylttiä kädessään ja haahuili pitkin Lasipalatsin nurkkia, joten tarrauduimme mukaan ja meidät retuutettiin hieman heiman ränsistyneen bussin kyytiin. Heti alkajaisiksi umpihumalainen venäläinen mies tuli esittelemään valtavan kokoisia nyrkkejään ja puhelintaan, kertoen olevansa miliisi ja nyrkkeilymestari Pietarista, ja vaati saada puhelinnumeromme. Emme antaneet, ja lopulta ukko suostui luovuttamaan. Sitten bussi ampui täyteen venäläisiä mummoja kädet ostoskasseista notkuen, ja matka alkoi kaalikeiton, majoneesileipien ja jogurtin leppeänimelässä tuoksussa.
Todellakin, tunti jos toinenkin tuli posoteltua eteenpäin: bussissa istuimme kutakuinkin 11 tuntia, mikä oli neljänsadan kilometrin matkalle kohtuullinen suoritus. Mutta selitys löytyi nopeasti: auto pysähteli jokaisessa mahdollisessa pienessä, suuressa tai keskisuuressa marketissa, kalakaupassa ja kahvilassa, jolloin maatushkat vyöryivät ulos ja katosivat putiikkien uumeniin, tuoden aina vain lisää kasseja mukanaan. Neljännen markettipysähdyksen kohdalla alkoi epätoivo jo kalvaa, kahdeksannen kohdalla en jaksanut enää juuri kiinnostua.
Lopulta kaikki tuntuivat saaneen tyydytettyä ostohimonsa ja pääsimme rajan yli, tärryytimme rekkajonojen ohi tipan verran huimapäisine ohituksine lopulta, yön pimennyttyä Pietariin. Muut bändiläiset ihastelivat kaupunkia, itse keskityin lähinnä odottamaan bussista ulospääsyä. Täytyy myöntää, että olen erittäin huono matkailija: minua ei kiinnosta muut kaupungit, kulttuurit tai oikeastaan mikään muissa maissa, tipan vertaa. Kaikkein onnellisin olisin, jos kaikki voisivat raahautua Suomeen, Tampereelle – Helsinkiin hätätapauksessa – mutta matkustaminen ja nähtävyyksien tuijottaminen ei kiinnosta. Ei niin, että Suomessa sen auvoisempaa olisi, mutta helpompaa nyt ainakin minulle.
Tapasimme isäntämme, Noises of Russia -bändin kaverit, ja suuntasimme syömään. Kaalikääryleitä, lihaa, kalaa ja muuta mukavaa huuhdoimme oluella, borcht-keiton ryydittämänä tietenkin. Sitten tavarat kämpille ja parin tunnin kaupunkikierrokselle.
Täytyy myöntää että isoimmat aukiot tekivät vaikutuksen. Hillittömiä taloja hienosti valaistuna, pylväitä pilareita ja Venäjän historiaa.
Mutta lopulta, ylisuuri Turkuhan tuo Pietarikin näyttää olevan.
Huomioita Venäjästä, osa 1
En pidä kovinkaan rakennuksista, mutta pari hauskaa yksityiskohtaa bongasin. Ensinnäkin: liikennemerkeissä on deadline. Sekunnit juoksevat valon vaihtumiseen, tuntuisi että minä ainakin painaisin viimeisten epätoivoisten sekuntien kohdalla kaasua, mutta ilmeisesti se toimii. On toisaalta outoa kun katsoo minne tahansa, ympärillä sekunnit juoskevat nollaan. Viisi, neljä, kolme (käännös) neljä kolme (käännös) kolme kaksi yks (käännös) yksi nolla.
Kaupungin huoltokoneissa ei ole kansia. Ohitsemme jyräsi vanha vihreä armeija-tyyppinen puhdistusauto, jonka mustunut hiekanpoistokoneisto oli viehättävällä tavalla näkyvillä. Siinä oli sitä peräänkuuluttamaamme industrialia.
Tarina jatkuu täällä.
Vuorensola.com 
2 Comments