Muistoja matkan varrelta: Älymystön Venäjä-rundi, osa 2

Edellinen kappale vuoden 2006 Älymystön Venäjä-rundimuisteloita löytyy täältä.

22.2.2006 – Moskovan pasuunat

Istun junassa jossakin Pietarin ja Moskovan välissä. Matkaa on takana seitsemisen tuntia, ja lumivaippaan verhoutunut Venäjä lipuu ohitseni paikallisen popin siivittämänä. Sain nukuttua jokusen tunnin, mutta epäilyttävä, liian vähän unen tekemä pieni päänsärky jyskyttää etuotsalohkossa. Ilde yrittää torkkua vielä vieressä, Janos ja Ripa ovat tiettävästi umpiunessa.

Heräsimme aamulla omia aikojamme, ja sain taas ikävän muistutuksen siitä, mitä haittaa leveistä harteista on: pää retkottaa pienissä tiloissa nukuttaessa mahdollisimman epäergonomisessa asennossa. Siltikin, oli hyvä ottaa kunnon unet, sillä tulevana muutamana päivänä luultavasti niitä ei juuri suoda. Tämä yö meni junassa nukkuessa, mikä on varsin vaikeaa, sillä vaikka venäläiset junat ovatkin hieman leveämpiä, varsinaista tilaa ei silti ole kovinkaan ruhtinaallisesti istuimissa. Tulevana iltana juomme luultavasti rehevät humalat, ja seuraavana yönä taas nukumme junassa Moskovasta Pietariin takaisin.

Saatuamme revittyä itsemme ylös, raahauduimme etsimään ravintolaa, mikä oli järkevää, sillä juuri muuta mahdollisuutta lämpimälle ruualle ei päivän aikana siunaantunut. Kävimme uzbekistanilaisessa raflassa syömässä vartaita ja kylmää alkukeittoa – uskomattoman herkullinen ateria, liha oli parhaita ikinä syömiäni palasia kuolleesta eläimestä. Tämän jälkeen oli luvassa bussikyyti, jota ei koskaan tullut, joten käytimme paikallista perinnetta hyödyksemme: käsi ojoon tien risteykseen. Pari Ladaa pysähtyi vierelle, ja köröttelimme keikkapaikalle. Täytyy sanoa, että tämä on perinne jota toivoisi Suomessa myös nähtävän, sen verran yksinkertainen ja itsestään selvä koko homma on: viittilöit yksityisauton pysähtymään, sovit hinnasta ja hyppäät kyytiin. Autoilijat tekevät muutaman ylimääräisen ruplan ja ihmiset eivät joudu luottamaan perin epäluotettavaan taksijärjestelmään, joka ilmeisesti perustuu turistien kusettamiseen ja ylihinnoitteluun.Suomessa on tottunut, että kaksi tahoa joihin voi luottaa, ovat poliisi ja taksi. Itäisessä euroopassa molempia kannattaa pyrkiä välttämään viimeiseen asti.

Olemme ilmeisesti Moskovan esikaupunkialueella. Järkyttävän kokoiset lähiökerrostalot vyöryvät ympärillämme.

Keikkapaikkana oli Zorro -niminen klubi, jonka oli hankkinut hetki sitten paikallinen rock-hahmo ja järjestänyt siitä kelpo keikkapaikan pietarilaisille. Melko iso luukku, hyvät äänentoistovälineet ja tilava lava, mistä noin vokalistina pidän, vaikken kovin tehokkaasti tilaa osaakaan käyttää. Mieluiten seison paikallani, polvistelen, heijaan hieman puolelta toiselle ja vähän jumpsutan tahdin mukaan.

Soundcheck kuulosti hirveältä. Kaikeksi onneksi itse keikka meni kuitenkin kutakuinkin niin hyvin kuin voi toivoa. Parissa ekassa biisissä katosi tahti, mutta ne ovat sen verran raskasta noisea että sitä tuskin huomasi kukaan. Loppupuolta kohden olimme tiukkoja – voisin sanoa jopa, että hyvinkin tiukkoja.

Keikan jälkeen minuun liimautui pari venäläistä humalaista noise-fania jotka puhuivat kovasti jotain, mutta sanaakaan en ymmärtänyt, vaikka kieli olikin englantia. Kovasti oli pojilla toden totta asiaa, HIM ja Rasmus vilahtelivat siellä ja täällä, jossain vaiheessa he puhuivat tytöistä ja pojista ja yhdessä hetkessä taas homoista. Mitä lienevätkin ajaneen takaa.

Pakkauduimme taksiin ja hinasimme itsemme Moskova-asemalle, josta junaan, ja täällä sitä istutaan edelleen. Tiettävästi kohta olemme perillä, mikä sopii enemmän kuin hyvin.

Ai niin, tapahtuma jossa olemme esiintymässä on kolmipäiväinen häppäri puna-armeijan perustamisen kunniaksi. En oikein tiedä miksi he halusivat suomalaisia mukaan, me kuitenkin mätöimme kyseistä armeijaa talvisodassa enemmän tai vähemmän turpaan (ja otimme toki samalta joukolta vähän myöhemmin levyymme niin että kaikui), mutta kovastipaljon kaikki tuntuvat pitävän suomalaisista.

Huomioita Venäjältä, osa 2.

– Taksiautoilun sijaan ihmiset seisovat tien poskessa ja viittaavat yksityisautoja pysähtymään, ja järjestelmä todella näyttää toimivan.

– Juuri kukaan ei puhu järkevästi englantia.

– Kaikkialla on pieniä punaisia, vihreitä ja sinisiä kertakäyttömukeja. En tiedä tulevatko ne jonkunlaisian pakollisina survival kitteinä paikallisille, mutta minne ikinä menemmekin, näitä kuppeja on joka paikassa.

Tarina jatkuu täällä.