Life

Life

Farewell, My Friend Udo Kier


No Comments

“LIFE.”

That’s how my dear friend, actor Udo Kier, titled his emails to me. Always: “LIFE.”

I first met Udo in Frankfurt, Germany, though we had spoken on the phone before. I wanted him to play Wolfgang Kortzfleisch, the tyrannical overlord of the Nazi Moon Base in my upcoming film Iron Sky. I had reached out with hope, but no real expectation. Then one day, he called. He was interested. I was—quite literally—beyond the Moon.

We met in a restaurant in Frankfurt just a day or two before his first shooting day. I was nervous; he was Udo Kier, after all. But very quickly he made it clear that he was there for you. He was curious about you. He wanted you to relax. With Udo, that was always the starting point: presence, generosity, warmth.

When Udo walked onto a set, the atmosphere shifted. People straightened up—not out of fear, but out of respect. They wanted to give their best. He greeted everyone: the water runner, the DOP, every producer, actor, gaffer, and construction hand. If you cared about your job, he cared about you.

When Udo was on set, the spotlight naturally followed him. And yet he always shared it.

Over the years, we became friends. I honestly don’t know what he liked about me, but from the first shoot onward—through festivals in Cannes, sets in China and Australia, visits to Palm Springs, and premieres in Berlin—we always had the most incredible time.

His life overflowed with stories—but even more, people had stories about him. Wherever filmmakers gathered, someone had an Udo Kier story. These stories formed a strange, beautiful constellation between us, like sharing a secret: we all had crossed paths with this extraordinary man, and he had left a spark in every heart.

Udo loved his Palm Springs home he shared with his partner, artist Delbert McBride—and all his other properties. His ranch, he always said, was guarded by a plastic horse named Max, after Max von Sydow, whom he considered “old as a horse.” When the gate opened, Max’s eyes glowed blue and it neighed. Udo imitated the sound perfectly—impossibly. Unforgettably.

His home reflected him: filled with stories, art, life, and strange, beautiful objects. And then there was Han Solo, his grumpy turtle who roamed the property and demanded cucumbers with the attitude of a retired movie star.

We would go to Lulu’s Café for dinner, then wander off for a drink. Sometimes he took me to his ranch or the little hill he owned—a place he loved to sit with a glass of red wine and watch the stars in the silent desert night.

Now he has joined those stars.

Udo was always filming. Even now, he still has seven films yet to be released. I shot with him in Germany, Belgium, Australia, and China. He always messaged me from some corner of the world where he was working yet again.

I don’t know much about his final days, but I like to imagine he continued doing what he loved—acting, tending to his garden, enjoying a cold chardonnay, living fully. I believe he died a happy man, after a long, fulfilling life of adventure, artistry, and unforgettable impact.

Fiendship with Udo was eternal. He remembered you. He checked in. He cared. He was, truly, one of the greatest people I have ever shared this Earth with.

“I MISS YOU. BEST UDO” he would always end his messages.

I miss you too, Udo. And will, always.

I know Udo loved this quote from Blade Runner, so I’m going to share it here, too:

“I’ve seen things you people wouldn’t believe.

Attack ships on fire off the shoulder of Orion.

I watched C-beams glitter in the dark near the Tannhäuser Gate.

All those moments will be lost in time, like tears in rain.

Time to die.”

Life

Altered – A new film out now!


No Comments

My next film, ALTERED, is rolling out this week in the US — in select theaters and on digital. Starring Tom Felton, it’s a science-fiction thriller set in a future where biological alterations are the norm: at birth, the privileged are assigned enhanced traits and become known as Genetics. Those without access to these upgrades are left behind as second-class citizens — the Specials.

Tom Felton plays Leon, a Special living at the very bottom of society with his trusted assistant Chloe — an orphan he’s taken under his wing. Both suffer from a genetic deficiency that prevents them from receiving any enhancements. When they’re framed for a brutal murder, they refuse to disappear quietly. Instead, they stand up to the powers that be and fight for justice — and for the right of all Specials to exist.

Check out the trailer below:

This film was a blast to make. I loved building this bio-engineered future and telling a heartfelt story about underdogs trying to survive in a world determined to keep them down — yet never letting them break. We shot the film in Astana, Kazakhstan, a perfect playground for science fiction with its striking blend of futuristic architecture and weathered post-Soviet brutalism.

Working with the team was a genuine pleasure. Getting to know Tom Felton was fantastic — like everyone who has worked with him, I came away impressed. He’s skilled, versatile, and generous on set. Together with Elizaveta Bugulova, who brings enormous heart to the role of Chloe, they formed a powerful duo both on and off screen. Aggy Adams injects wild energy as Mira, a pop singer entangled in the schemes of politician Frank Kessler, played by the always-brilliant Richard Brake.

I’m incredibly proud of what our whole team created. I think we managed to bring heart on the screen – and in no small part, a big chunk of that is because of the great on-screen sisterly chemistry between Tom and Lizzie!

The film is out now on Apple and on selected AMC theaters in US, and is rolling out in different formats around the world, for example in Germany it’s coming out at the same time – but by a different name (Project Darwin), which was the name the film was conceived in as, originally.

filmmaking, Life, Opinions

Subtitles In English, please!


1 Comment

Finnish audiovisual culture is at a crucial turning point. As a newly minted NATO member and an increasingly prominent player on the global stage—both as an independent nation, a European country, and a Nordic state—Finland is drawing more international interest than ever before. At the same time, the country’s immigrant population is growing rapidly. In 2000, only about 2% of Finland’s population (100,000 people) had a foreign background. By 2025, this number has risen to roughly 9% (500,000 people), and projections estimate that by 2045, it will reach 15%—around one million residents. (Stats: Tilastokeskus)

In an increasingly globalized world, cultural visibility is key. Finnish culture is gaining international recognition, yet an unfortunate barrier remains: language accessibility.

Havumetsän lapset (English: Once Upon A Time In Forest) is a Finnish-language documentary about an internationally crucial topic of forest preservation, which has been seen and distributed worldwide in many countries. In Finland, it’s only available in Finnish language, with Swedish subtitles. Image capture from YLE Areena.

Finns are known for their strong English skills—Finland ranks seventh globally in English proficiency, with approximately 75% of the population speaking English at a functional level. Despite this, Finland’s second official language is Swedish, spoken conversationally by only around 15% of the population. Due to its official status, all Finnish media—films, TV shows, and documentaries—must be subtitled in both Finnish and Swedish, but not in English.

I became acutely aware of this issue after marrying a British citizen who, unsurprisingly, doesn’t speak Finnish. We watch a lot of films and TV together—partly out of personal interest, partly due to our professions—and I’ve made it my mission to introduce her to Finnish culture. She has enthusiastically embraced it, eager to explore our history, arts, and storytelling. But time and again, we hit the same roadblock: the language barrier.

Finland produces 15-20 feature films a year and for example in 2022, 30 TV shows, the vast majority in Finnish. However, Finnish productions rarely travel beyond film festivals, making domestic platforms the main place to watch them:

  • Movie theaters, where Finnish-language films are subtitled in Swedish.
  • Streaming services like YLE Areena, Netflix, and Viaplay, which typically offer subtitles in Finnish and Swedish.
  • Online rental services (Apple TV, Blockbuster, Viaplay), which provide subtitles in Scandinavian languages—but never in English.
  • Physical media (Blu-rays and DVDs), which also omit English subtitles despite offering Scandinavian options.
Too often on Netflix and other Nordic-available streaming services, the subtitles are available in several languages, but nearly never in English. Only exception I found was Lapua 1976, which indeed had English subtitles.

This means that unless a film is screened at Orion Cinema in Helsinki (one of the only places offering occasional English-subtitled screenings) or showcased at a film festival, there’s no legal way for non-Finnish or non-Swedish speakers to access Finnish media—except through piracy. And while AI-assisted subtitle generation is improving, is that really the direction we want to push viewers toward?

The lack of English subtitles disproportionately affects Finland’s growing immigrant population, effectively locking them out of Finnish-language entertainment. Media plays a crucial role in cultural integration, particularly for young immigrants, yet Finnish TV and film remain largely inaccessible to those who don’t speak Finnish or Swedish. This results in an entire segment of Finland’s population growing up without exposure to Finnish media, culture, and storytelling.

The irony of it all is that English subtitles already exist for most Finnish productions. They are created for when shopping for international distribution and trying to get access to film festivals, meaning the content is already subtitled. Yet, for some reason, these subtitles are rarely made available to domestic audiences. Given how simple it is to add subtitles to digital media (and even physical releases), there’s no logical reason why platforms like Netflix, Apple TV, Viaplay, YLE Areena, and others don’t include an English subtitle option.

I know there will be pushback—”Yes, but…” arguments — but let’s be clear: it’s 2025. This is entirely doable. Finnish films and TV shows are some of our best cultural exports, rich in storytelling, history, and artistic vision. Right now, Finland is primarily known abroad for sports figures and dancing politicians and handful of dated clichés — isn’t it time our cinema and television were given a chance to represent us internationally?

And there’s money in it, too! Expanding accessibility means expanding audiences—both among Finland’s growing non-Finnish-speaking population and internationally. More viewership equals more revenue. It isn’t rocket science to calculate this.

Nowadays, I try to watch Finnish content with my wife and act as a simultaneous translator. I’ve grown pretty good at it, you should see me at work, but honestly, that’s not a very viable solution – and doesn’t work at movie theaters, by the way.

So, to all major streaming and media platforms—Netflix, MAX, Disney+, Apple TV, Viaplay, Elisa, Ruutu, YLE Areena—add English subtitles to Finnish content. And to Finnkino—start scheduling English-subtitled screenings of Finnish films. You can do this!

This is a cultural investment, a step toward accessibility, and a decision that will pay off financially, too.

Festival Circuit, filmmaking, Life, Oscars

Only in Vegas!


No Comments

There’s a saying, which goes like this: “What happens in Vegas, stays in Vegas.” It’s a city slogan R&R Partners came up in 2003 to promote the carefree adult playground atmosphere of Las Vegas. Prior to this, the city’s been known as the “Entertainment Capital of the World” and people have been telling that “Vegas is calling”. Whatever the case, the city has been pumped full of expectations of the naughtier nature and unsurprisingly, the moniker “Sin City” is well earned.

None of this is real. Not even the ‘blue sky’, it’s just a projection.

So, it goes without saying that I’m not going into too much detail about what happened on our trip to Vegas because, well, some things really should stay there. What I can share is that it involved countless casinos, a visit to a multi-millionaire’s mansion, and one of us—me or my producer Tero (I’m not saying who)—vomiting all over our Airbnb. We explored dingy bars tucked away in the side streets beyond the flashing lights of Fremont Street, dined at Robert De Niro’s restaurant, downed multiple bottles of ridiculously expensive sake, and embarked on long road trips through the Nevada desert, nervously wondering if our driver’s unpaid speeding tickets might catch up with us.

Weird world of Vegas casinos.

But we made it through in one piece, weirdly so. We returned back to Los Angeles from where our journey to Vegas’s American Film Market begun a few days prior and arranged a bunch of meetings with business associates we knew, to pitch our horror film projects. We met with Marvel writers, Netflix casting agents, independent producers and such likes, in places such as Roosevelt Hotel, where they had held the first-ever Oscars almost a hundred years ago.

A view from our AirBnB in LA.

Second to last night, we went downtown to a cool little Asian joint, to catch up with someone I knew from before.

This guy was late—not just 10 minutes like he claimed, but a solid 45. His excuse? “Traffic in LA, man.” Sure, maybe he came from some congested part of town, but it didn’t seem likely. When he finally showed up, he strutted in like he owned the place, talking nonstop about himself, his projects, and even griping about Finland after a brief visit there months ago. It was an odd start to an evening that was supposed to be a thank-you dinner for helping him connect with some important players in the business.

Over Asian food, the guy, a visiting talent agent from Europe with a few projects to pitch, did what he does best: sell himself. He promised “dinner’s on me” earlier in the week, but when the bill came, he didn’t touch it. Instead, we ended up splitting it three ways while he griped about tipping in LA. Sure, tipping culture can be annoying, but that’s hardly groundbreaking. After some nudging, we convinced him to leave a tip, though it felt more like babysitting than dining with an industry professional.

The real train wreck came when he revived an old dispute with a business associate, refusing to drop the subject despite our efforts to steer the conversation elsewhere. He kept digging until we’d had enough, and we left in frustration. He ran after us with half-hearted apologies, trying to smooth things over, but it was clear – he was his own worst enemy.

Honestly, I couldn’t stay too mad — he has to live with himself, and luckily…

I don’t.

Tero among the stars.

The trip ended with one of us—no names, of course—vomiting all over our LA Airbnb. It had to be the Norovirus, taking us down one by one. A lovely souvenir to bring home to your girlfriend, as someone might have done. Not naming names.

So, did we succeed? Did our little horror film secure funding, cast, and production dates? Absolutely not. (Not yet, at least.)
But was it a good trip?

Mos def!

Life

Muistoja matkan varrelta: Älymystön Venäjä-rundi, osa 4


No Comments

Edelliset osat Älymystön kiertuepäiväkirjasta Venäjä-reissulta vuodelta 2006 löytyvät täältä, täältä ja täältä.

24.2.2006 – Paljon noisea tyhjästä

Lavalla on venäläisellä tavalla kaunis, pussihousuihin pukeutunut nainen, joka vääntelehtiisairaanloisen oloisena ja kirkuu mikrofoniin eläimellisesti. Vieressä pitkähiuksinen mies karjuu manifestia, taustalla tasaista, kirskumisista ja staattisesta häiriöäänestä koostuvaa äänimuuria ylläpitää rastapäinen mies ilman paitaa. Kyseessä on Noises of Russia -orkesterin konsertti Moskovassa, Dom-klubilla. Talo on puoliksi täynnä ihmisiä, ja kaikki tuijottavat hypnotisoituina esitystä. Tätä on venäläinen noise parhaimmillaan, hyvin harrasta, hidasta ja tasaista, hyvin taidevetoista. Olen äärimmäisen vakuuttunut keikasta, en muista kokeneeni vastaavalla tavalla voimakasta kulttuurielämystä ikuisuuksiin. Ehkä ikinä?

Mistä noise-musiikissa sitten on kyse? Lopultakin, se on häiriöäänten käsittelyä ja outoja ääniä koottuna teoksiksi, joille annetaan erikoisia nimiä. Se on kuitenkin hyvin paljon enemmän, se on eräänlainen vastalause nykypäivän kulttuurille, elokuville, musiikille ja kaikelle taiteelle, joka on laimentunut niin, ettei se kykene saamaan aikaan minkäänlaista iskuvoimaa. Noise liittyy usein monenlaiseen muuhunkin nykytaiteeseen – moderniin tanssiin, maalaustaiteeseen, runouteen, performanssitaiteisiin. Se on hyvin voimakas, uudenlainen ja tuore leikkikenttä taiteille ja synnyttää huomispäivän korkeakulttuuria. En pidä lainkaan mahdottomana, että viidenkymmenen vuoden päästä pukuihin pukeutuneet tutisevat papat istuskelevat Tampere-talossa kuuntelemassa superraskasta noiserääkkäystä. Jos haluaa kehittää kulttuuria, täytyy lähteä liikkeelle syvästä päästä.

Accommodation in Moscow
Majapaikkamme Moskovassa. Valokuva: Janos Honkonen.

Menimme eilen keikkojen jälkeen juopottelemaan aamuun asti muuan äärimmäisen mukavan moskovalaisen pariskunnan kämpille, huudatimme musiikkia ja naukkailimme vodkaa, jota tuli toden totta juotua hämmästyttäviä määriä. Sammuin itse kesken keskustelun ja löysin itseni aamulla nukkumasta makuupussistani vierashuoneen lattialta. Söimme pienen aamupalan ja lähdimme tapaamaan Goshaa, joka vei meidät jälleen yhdelle mikro traveleistaan. Tällä kertaa pysähdyspaikkana oli muurien ympäröimä Kreml, Venäjän hallinnon keskus, joka tosin nykyään toimii enemmänkin museona. Suuria kirkkoja, isoja rakennuksia ja yllättävä rauha kaikkialla, Moskovan tasaiseen hälyyn totuttuamme. Kremlistä jatkoimme Punaiselle torille ja tarkoituksemme oli vilkaista Leninin ruumista, mutta valitettavasti Lenin ei ollut kotona. Meitä tosin epäiltiin terroristeiksi, ja muutama milisii syynäsi paperimme. Ilden punaiset rastat – jotka ovat melkoinen harvinaisuus Moskovassa – ja Goshan tsetseenitaistelija-look herättivät heidän huomionsa, arvaan.

Lenin's mausoleum
Leninin mausoleumilla.

Saavuimme hyvissä ajoin Domille ja aloittelimme soundcheckin. Kuulostimme taas aivan kauhealta, en kuullut omaa lauluani, mutta jälleen kerran huono soundcheck johti hyvään keikkaan. Syynä varmaan on, että tulee keskityttyä asioihin, eikä tuudittaudu “hyvin se menee” -ajatuksella. Emme oikein istuneet illan henkeen, vaikka pääesiintyjinä olimmekin – meitä ennen oli muuan orkesteri joka soitti maailman ahdistavinta noisea lastenlaulun ryydittämänä, seuraava orkesteri oli taas käytännössä pelkkää staattista kohinaa, mutta hyvin vaikuttava esitys. Kolme kaveria ja pöytä täynnä vanhoja venäläisiä analogisia rumpukoneita, häärivät ja puuhailivat kuin jonkunlaiset insinöörit oudon keksintönsä äärellä. No, ircissä joku sanoi webcamista kuvaa katsottuaan että näyttäisi siltä, kuin kolme nörttiä latailisi pornoa ja ihmiset istuisivat tuoleilla katsellen operaatiota.

Olimme siis melko erilainen bändi kuin pari aikaisempaa. Älymystöhän on nimenomaan rytmistä, noise-elementeillä vahvistettua industrial-mätkettä, joten reaktio yleisön suunnalta oli aluksi hieman huvittunut. Naureskelu kuitenkin loppui kun Ripa alkoi auraalisesti hakata kitarastaan sellaisia viiltoja, että onnistuimme räjäyttämään paikan kaksi kaappia fyysisesti rikki. When we’re in town, the speakers explode, kuten Manowarkin tietää. Tämän jälkeen taisimme onnistua varsin hyvin keikassamme, jälkeenpäin ihmiset tungeskelivat hehkuttamaan esitystä ja kiittelemään, pyysivät nimmareita ja ylistivät meitä Suomen parhaaksi bändiksi. Olin hyvin onnellinen, sillä yksiä suurimpia tavoitteitani Älymystön kanssa on ollut se, että pääsisimme Moskovaan esiintymään.

On stage in Dom / Moscow
Älymystö Dom-klubilla Moskovassa.
On stage in Dom / Moscow
Älymystö Dom-klubilla Moskovassa.
On stage in Dom / Moscow
Herra Haapanen koneissa Dom-klubilla.

Keikan jälkeen ammuimme takseihin ja kiireenvilkkaa rautatieasemalle. Hyppäsimme Moskovan yöjunaan ja kieriskelin hyvän tovin järkyttävässä kusihädässä, kunnes pääsimme sen verran kaupungin ulkopuolelle, että WC:t aukesivat. Sain kuulla Suomen voittaneen Venäjän jääkiekossa neljä nolla, mutta päätimme yhteisesti olla hehkuttamatta menestystä kovaan ääneen. Parin kaljan jälkeen uni vei voiton, ja seuraavaksi raottelinkin silmiäni Pietarin esikaupunkialueiden viilettäessä ohi.

Suuntasimme Pietarin asemalta Platforma-klubille, jossa tänään esiinnymme jonkunlaisessa vapaassa jamittelu-dark-ambient -setissä, emme siis soita Älymystön materiaalia. Mielenkiintoinen ilta on tulossa, nyt voisin uskaltautua paskalle ja sitten ottaa pari shottia vodkaa. Jos hyvin käy, pääsemme Jurille suihkuun ja pikku torkuille ennen iltaa, katsotaan nyt. Parhaillaan takanani on menossa jonkunlainen lasten festivaali, pieniä nassikoita laulaa venäläisiä kansanlauluja hanurin tahdittamana.

Train to St. Petersburg
Junalla Pietariin. Valokuva Janos Honkonen.

Tämä on, veljet ja siskot, hyvin mielenkiintoinen maa.

Tämä oli viimeinen päiväkirjamuistiinpanoni Älymystön Venäjä-kiertueelta vuodelta 2006. Koko reissun kuvagalleria on nähtävissä täällä. Älmystön tarina on jatkunut noista päivistä lähtien tähän päivään asti vaihtelevan aktiivisesti, paikoitellen keikkaillen enemmän, joskus vähemmän ja pääasiassa Suomessa, joskin visiittejä myös etelänaapuriin tehtiin tasaisesti.

Tätä nykyä Älymystö lepäilee laakereillaan eikä kovin aktiivisesti kokoonnu tai tee musiikkia saatikka keikkaile, mutta suunnitelmia jonkunlaisesta reunion-vetäisystä on aika ajoin ollut. Katsotaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Life

Muistoja matkan varrelta: Älymystön Venäjä-rundi, osa 3


2 Comments

Edelliset osat päiväkirjamerkinnöistä Älymystön Venäjä-rundilta vuodelta 2006 löytyvät täältä ja täältä.

23.2.2006 – Vodkaa Punaisella torilla

On kahdenlaista vodkaa: sitä, joka maistuu bensiiniltä ja sitä, joka maistuu hieman suolaiselta vedeltä. Juon nyt ensimmäistä mallia ja hiljaksiin humallun kohti mukavaa peruspörinää. Olemme Dom-klubilla, Moskovan keskustan liepeillä sijaitsevassa pienessä keikkapaikassa, jossa järjestetään kaksipäiväisen festivaalin pari seuraavaa keikkaa. Tänään ohjelmassa ei ole meidän keikkaa, joten keskityn vain juopotteluun, huomenna täytyy ajatella hieman sitä mitä lavalla tapahtuu. Festivaalien vuoksi myös noise- ja taidepiirit ovat liikahtaneet paikan päälle katselemaan kummallista pörinää, jyrinää ja räiskettä.

IMG_6929
Älymystö saapuu Moskovaan.

Istuaröhnöttelen parhaillaan klubin parvelle sijoitetuilla patjarakennelmilla ja nakuttelen tekstiä. Viereeni pölähti juuri venäläinen pojankloppi joka toivotti hyviä militarydayseja, vieressäni on joukko tapahtuman järjestäjiä, nätti tyttö, intiaan friikahtanut jätkä ja tylyn näköinen motoristi. Harmi, ettei kukaan juuri puhu englantia, joten kommunikointi on lähinnä viittelöintiä naureskelua ja onomatopoetiikka. Kaikki ovat joka tapauksessa todella ystävällisiä, ja sehän riittää.

Dom
Dom-klubi Moskovassa. Valokuva: Janos Honkonen.

Heräilimme aamulla junasta joka pysähtyi Moskovan rautatieasemalle. Monet venäläiset klassikot alkavat samasta asetelmasta: mies saapuu Pietarista Moskovaan, ja sitten asiat alkavat mennä päin seiniä. Itse raahauduimme rojuinemme kaikkineen ulos, jossa meitä odotti mitä epäluotettavimman näköinen venäläinen taksikuski, jolle juuri kyseenalaistamatta luovutimme koko mukana liikuteltavan omaisuutemme. Itse päätimme mennä klubille metrolla, mikä olikin melkoinen kokemus näin helsinkiläisiin maanalaisiin tottuneille. Vanhaa, rapistunutta mutta upean tsaarahtavaa koristelua kaikkialla, suunnattomia kuviointeja ja kovaääniset, viisikymmenlukulaiset metrot. Ensimmäisenä ovista sisään astuessamme jouduimme keskelle jonkunlaista nuorisojoukon tappelua, jonka onnistuimme välttämään parilla nopealla liikkeellä. Siinä, missä Helsingissä on kaksi metrolinjaa, Moskovassa on kymmenkunta, ja raiteet on pinottu allekain.

Klubi sijaitsee hauskassa nurkkauksessa talojen välissä, ja täällä ovat soittaneet niin Djivan Gasparyan kuin Hamid Drakekin, joten varsin arvostettujen taiteilijoiden jalanjälkiä seurailimme kun raahasimme tavaramme lavan tuntumaan. Tovi haahuilua, ja sitten matkaan tekemään yksiä isäntämme Goshan nk. ‘mikro toureja’, mikä tarkoittaa parin-kolmen tunnin kävelylenkkiä läpi kaupungin kiinnostavien alueiden. Jos kiinnostaisi, ne voisivat olla nautittavempia, mutta onneksi ainakin Ripa ja Janos ovat melko täpinöissään.

Microtravel
Isäntämme Goshan mikrotravelilla. Valokuva: Janos Honkonen

Täytyy sanoa, että kaupunki on todellakin aivan helvetillisen kokoinen. Kävelimme Punaiselle torille, joka tosin oli suljettu jonkunlaisen seremonian takia, juhlapäivä kun kerran oli. Löysin tuliaiskaupasta mahtavan paidan. Siinä on iso Juri Gagarinin kuva ja teksti CCCP ja GAGARIN. Mahtavaa!

Gosha johdatti meidät vanhojen – paino sanalla ‘vanhojen’ – kommunistien kokoontumiseen Punaisen torin laitamilla, jossa ihmiset lauloivat Pirkin hymniä (“The Internationale”) että seinät raikuivat ja punaliput liehuivat korkealla. Ironista kyllä, kyseinen kokoontumispaikka oli vuorattu niin valtavan kokoisilla Canonin ja Nokian mainoksilla, että niiden mahduttaminen yhdenkään rakennuksen kylkeen Suomessa olisi mahdotonta.

IMG_6926
Kirkko. Valokuva: Janos Honkonen.
More sightseeing

Pysähdyimme vähän matkan päähän juomaan vodkaa. Täällä Vodkaa juodaan porukassa niin, että pullo mehua ja viinaa kiertää ringissä ja pullot juodaan tyhjiin. Mukava perinne. Alkoi epäilyttää vodkan sisältö, kun parin huikan jälkeen jostain materialisoitui viereemme ilmeisesti koditon kääpiökokoinen vanha mies joka alkoi laulaahoilottaa Santa Luciaa upealla tenoriäänellä. Hetken aikaa katselimme, näkivätkö kaikki muutkin sen, mitä me, ja ilmeisestikin näkivät muttei kukaan juuri kiinnittänyt huomiota.

Matka jatkui läpi pienten kojujen puistoon, jossa Ilde sai paljon huomiota parilta kommarikokoontumisesta kotimatkalla olevalta maatushkalta rastojensa takia. Mummot kantoivat punalippua kourassaan ja otimme läjän valokuvia, sen jälkeen he alkoivat parjata Suomea ja vannoivat kaatavansa Kremlin. Erikoista väkeä.

Palailtuamme Domiin jätkät alkoivat järjestellä tapahtumaa, ja ilta eteni torkkujen ja vodkan siivittämänä. Nyt ruudulla pyörii video rytmikkään warambientin (räjähdyksiä, laukauksia ja telaketjujen kitinää) tahdittamana.

Tästä on hyvä jatkaa.

Huomioita Venäjältä, osa 3.

Venäjällä jokainen porttikongi on trillerin aloitus. Toisin kuin Suomessa, jossa porttikongista pääsee sisäpihalle ja sieltä sisään rakennukseen, täällä jokaisessa porttikongissa on jotain outoa tai jotain viallaan. Jolleivät ne ole ylilavastetun Hollywood-elokuvan näköisiä kauhunurkkauksia, niissä tapahtuu parhaillaan jotain outoa aktiviteettiä. Bongasimme mm. oudosti hiippailevia ihmisiä, miehen joka istui kopissa lakki päässään vakavan näköisenä, rekka-auton jota lastasi kaksi kiireisen ja pelokkaan näköistä miestä, ja liudan todella outoja arkkitehtonisia ratkaisuja.

Täällä rikkaimmat erottuvat sinisellä vilkulla auton katolla. Olisi mukava hankkia sellainen itselleen. Ei tosin ole autoa, mutta voisin laittaa sen päähäni ja mennä eri paikkoihin.

Life

Muistoja matkan varrelta: Älymystön Venäjä-rundi, osa 2


3 Comments

Edellinen kappale vuoden 2006 Älymystön Venäjä-rundimuisteloita löytyy täältä.

22.2.2006 – Moskovan pasuunat

Istun junassa jossakin Pietarin ja Moskovan välissä. Matkaa on takana seitsemisen tuntia, ja lumivaippaan verhoutunut Venäjä lipuu ohitseni paikallisen popin siivittämänä. Sain nukuttua jokusen tunnin, mutta epäilyttävä, liian vähän unen tekemä pieni päänsärky jyskyttää etuotsalohkossa. Ilde yrittää torkkua vielä vieressä, Janos ja Ripa ovat tiettävästi umpiunessa.

Night train
Night train to Moscow. Photo by Janos Honkonen.

Heräsimme aamulla omia aikojamme, ja sain taas ikävän muistutuksen siitä, mitä haittaa leveistä harteista on: pää retkottaa pienissä tiloissa nukuttaessa mahdollisimman epäergonomisessa asennossa. Siltikin, oli hyvä ottaa kunnon unet, sillä tulevana muutamana päivänä luultavasti niitä ei juuri suoda. Tämä yö meni junassa nukkuessa, mikä on varsin vaikeaa, sillä vaikka venäläiset junat ovatkin hieman leveämpiä, varsinaista tilaa ei silti ole kovinkaan ruhtinaallisesti istuimissa. Tulevana iltana juomme luultavasti rehevät humalat, ja seuraavana yönä taas nukumme junassa Moskovasta Pietariin takaisin.

Saatuamme revittyä itsemme ylös, raahauduimme etsimään ravintolaa, mikä oli järkevää, sillä juuri muuta mahdollisuutta lämpimälle ruualle ei päivän aikana siunaantunut. Kävimme uzbekistanilaisessa raflassa syömässä vartaita ja kylmää alkukeittoa – uskomattoman herkullinen ateria, liha oli parhaita ikinä syömiäni palasia kuolleesta eläimestä. Tämän jälkeen oli luvassa bussikyyti, jota ei koskaan tullut, joten käytimme paikallista perinnetta hyödyksemme: käsi ojoon tien risteykseen. Pari Ladaa pysähtyi vierelle, ja köröttelimme keikkapaikalle. Täytyy sanoa, että tämä on perinne jota toivoisi Suomessa myös nähtävän, sen verran yksinkertainen ja itsestään selvä koko homma on: viittilöit yksityisauton pysähtymään, sovit hinnasta ja hyppäät kyytiin. Autoilijat tekevät muutaman ylimääräisen ruplan ja ihmiset eivät joudu luottamaan perin epäluotettavaan taksijärjestelmään, joka ilmeisesti perustuu turistien kusettamiseen ja ylihinnoitteluun.Suomessa on tottunut, että kaksi tahoa joihin voi luottaa, ovat poliisi ja taksi. Itäisessä euroopassa molempia kannattaa pyrkiä välttämään viimeiseen asti.

Sleety view of Moscow
Moscow streets. Photo by Janos Honkonen.

Olemme ilmeisesti Moskovan esikaupunkialueella. Järkyttävän kokoiset lähiökerrostalot vyöryvät ympärillämme.

Keikkapaikkana oli Zorro -niminen klubi, jonka oli hankkinut hetki sitten paikallinen rock-hahmo ja järjestänyt siitä kelpo keikkapaikan pietarilaisille. Melko iso luukku, hyvät äänentoistovälineet ja tilava lava, mistä noin vokalistina pidän, vaikken kovin tehokkaasti tilaa osaakaan käyttää. Mieluiten seison paikallani, polvistelen, heijaan hieman puolelta toiselle ja vähän jumpsutan tahdin mukaan.

Soundcheck kuulosti hirveältä. Kaikeksi onneksi itse keikka meni kuitenkin kutakuinkin niin hyvin kuin voi toivoa. Parissa ekassa biisissä katosi tahti, mutta ne ovat sen verran raskasta noisea että sitä tuskin huomasi kukaan. Loppupuolta kohden olimme tiukkoja – voisin sanoa jopa, että hyvinkin tiukkoja.

On stage in St. Petersburg
On stage in St. Petersburg

Keikan jälkeen minuun liimautui pari venäläistä humalaista noise-fania jotka puhuivat kovasti jotain, mutta sanaakaan en ymmärtänyt, vaikka kieli olikin englantia. Kovasti oli pojilla toden totta asiaa, HIM ja Rasmus vilahtelivat siellä ja täällä, jossain vaiheessa he puhuivat tytöistä ja pojista ja yhdessä hetkessä taas homoista. Mitä lienevätkin ajaneen takaa.

Pakkauduimme taksiin ja hinasimme itsemme Moskova-asemalle, josta junaan, ja täällä sitä istutaan edelleen. Tiettävästi kohta olemme perillä, mikä sopii enemmän kuin hyvin.

IMG_6919
River Moskva. Photo by Janos Honkonen

Ai niin, tapahtuma jossa olemme esiintymässä on kolmipäiväinen häppäri puna-armeijan perustamisen kunniaksi. En oikein tiedä miksi he halusivat suomalaisia mukaan, me kuitenkin mätöimme kyseistä armeijaa talvisodassa enemmän tai vähemmän turpaan (ja otimme toki samalta joukolta vähän myöhemmin levyymme niin että kaikui), mutta kovastipaljon kaikki tuntuvat pitävän suomalaisista.

Huomioita Venäjältä, osa 2.

– Taksiautoilun sijaan ihmiset seisovat tien poskessa ja viittaavat yksityisautoja pysähtymään, ja järjestelmä todella näyttää toimivan.

– Juuri kukaan ei puhu järkevästi englantia.

– Kaikkialla on pieniä punaisia, vihreitä ja sinisiä kertakäyttömukeja. En tiedä tulevatko ne jonkunlaisian pakollisina survival kitteinä paikallisille, mutta minne ikinä menemmekin, näitä kuppeja on joka paikassa.

Tarina jatkuu täällä.

Life

Muistoja matkan varrelta: Älymystön Venäjä-rundi, osa 1


2 Comments

Täytin tänään 45 vuotta. Olen siis virallisesti keski-ikäinen. Päädyin kaivelemaan vanhoja arkistoja ja julkaisen seuraavina päivinä hieman muistoja matkan varrelta, kuten meidän ikääntyvien tapana on.

Parikymmentä vuotta sitten – vuonna 2006 – matkustin elämäni ensimmäistä kertaa Venäjälle, bändini Älymystön kanssa. Törmäsin kiertuemuistiinpanoihini tältä reissulta ja jaan ne nyt eräänlaisina kiinnostavina kulttuurihistoriallisina muisteloina hyvin erilaisista ajoista, sekä henkilökohtaisesti, että globaalisti. Artikkelin valokuvat ovat Janos Honkosen ottamia.

Ai niin mikä Älymystö? No, sehän oli ja on varmaan edelleenkin meikämandoliinon, Ilden, Janosin ja Ripan industrialpumppu, joka tosin tällä hetkellä on vähän teloilla. Comebackia odotellessa voi kuunnella meitä vaikkapa Spotifystä tai YouTubesta!

21.2.2006 – Kaksipäisen kotkan varjoon

The eagle
Photo: Janos Honkonen

Kurkkuuni sattuu epäilyttävästi könytessäni läppäriä esiin salkusta. Taisin polttaa vähän turhan paljon tupakkia eilen, vaikka juotua toisaalta ei juuri tullutkaan. Olemme jossakin Pietarin ydinkeskustassa, talossa joka näyttää vallatulta tai siltä, että kaupunki on unohtanut sen olemassaolon joitakin vuosikymmeniä sitten. Rappukäytävässä on ilmeisesti otettu Stalingradin taisteluiden viimeiset metrit, mutta itse asunto taas on persoonallinen, lämmin, kaunis ja positiivisella tavalla täynnä krääsää. Seinällä roikkuu itsetehty steadycam, erikoinen, pitkä ja ahdas käytävä joka yhdistää huoneistoja on täynnä erikoisia eurooppalaisilta haiskahtavia taidevalokuvia, levykokoelmat notkuvat progea, krautrockia ja suomalaistakin hämyilyindustrialia. Huoneemme katto-ornamentti on tehty samoihin aikoihin kuin talokin, 1800-luvulla todennäköisesti, ja se on täynnä ykstyiskohtia. Erikoinen mutta hyvin viihtyisä kämppä.

Lähdimme reissuun eilen aamusella, mutta aivan aluksi tapasimme Samulin ja Mikon kanssa erittäin lupaavan oloisen yhteistyökumppanin, jonka kanssa keskustelimme Energian tulevaisuudesta. Hyvillä mielin kohtasin sitten bändini Lasipalatsin kulmilla: Ilde rastoineen, Ripa kitaroineen, Janos nahkaliiveineen. Edessä oli kolmen keikan Venäjän-kiertue, säästöbudjetilla tietenkin, mutta kokemuksia olemme tänne tulleet hankkimaan, emme suinkaan rahaa. Niinpä kuljetusmenetelmäksikin valittiin tunnelmaan kaikkein sopivin, eli venäläinen bussi. Bongasimme tytön joka piteli Pietari-kylttiä kädessään ja haahuili pitkin Lasipalatsin nurkkia, joten tarrauduimme mukaan ja meidät retuutettiin hieman heiman ränsistyneen bussin kyytiin. Heti alkajaisiksi umpihumalainen venäläinen mies tuli esittelemään valtavan kokoisia nyrkkejään ja puhelintaan, kertoen olevansa miliisi ja nyrkkeilymestari Pietarista, ja vaati saada puhelinnumeromme. Emme antaneet, ja lopulta ukko suostui luovuttamaan. Sitten bussi ampui täyteen venäläisiä mummoja kädet ostoskasseista notkuen, ja matka alkoi kaalikeiton, majoneesileipien ja jogurtin leppeänimelässä tuoksussa.

Todellakin, tunti jos toinenkin tuli posoteltua eteenpäin: bussissa istuimme kutakuinkin 11 tuntia, mikä oli neljänsadan kilometrin matkalle kohtuullinen suoritus. Mutta selitys löytyi nopeasti: auto pysähteli jokaisessa mahdollisessa pienessä, suuressa tai keskisuuressa marketissa, kalakaupassa ja kahvilassa, jolloin maatushkat vyöryivät ulos ja katosivat putiikkien uumeniin, tuoden aina vain lisää kasseja mukanaan. Neljännen markettipysähdyksen kohdalla alkoi epätoivo jo kalvaa, kahdeksannen kohdalla en jaksanut enää juuri kiinnostua.

Pit stop on our way to Russian border
Pit stop on our way to Russian border. Photo by Janos Honkonen.

Lopulta kaikki tuntuivat saaneen tyydytettyä ostohimonsa ja pääsimme rajan yli, tärryytimme rekkajonojen ohi tipan verran huimapäisine ohituksine lopulta, yön pimennyttyä Pietariin. Muut bändiläiset ihastelivat kaupunkia, itse keskityin lähinnä odottamaan bussista ulospääsyä. Täytyy myöntää, että olen erittäin huono matkailija: minua ei kiinnosta muut kaupungit, kulttuurit tai oikeastaan mikään muissa maissa, tipan vertaa. Kaikkein onnellisin olisin, jos kaikki voisivat raahautua Suomeen, Tampereelle – Helsinkiin hätätapauksessa – mutta matkustaminen ja nähtävyyksien tuijottaminen ei kiinnosta. Ei niin, että Suomessa sen auvoisempaa olisi, mutta helpompaa nyt ainakin minulle.

Microtravel in St. Petersburg

Tapasimme isäntämme, Noises of Russia -bändin kaverit, ja suuntasimme syömään. Kaalikääryleitä, lihaa, kalaa ja muuta mukavaa huuhdoimme oluella, borcht-keiton ryydittämänä tietenkin. Sitten tavarat kämpille ja parin tunnin kaupunkikierrokselle.

Täytyy myöntää että isoimmat aukiot tekivät vaikutuksen. Hillittömiä taloja hienosti valaistuna, pylväitä pilareita ja Venäjän historiaa.

Mutta lopulta, ylisuuri Turkuhan tuo Pietarikin näyttää olevan.

Ice sculptures
Ice sculptures in St. Petersburg. Photo by Janos Honkonen

Huomioita Venäjästä, osa 1

En pidä kovinkaan rakennuksista, mutta pari hauskaa yksityiskohtaa bongasin. Ensinnäkin: liikennemerkeissä on deadline. Sekunnit juoksevat valon vaihtumiseen, tuntuisi että minä ainakin painaisin viimeisten epätoivoisten sekuntien kohdalla kaasua, mutta ilmeisesti se toimii. On toisaalta outoa kun katsoo minne tahansa, ympärillä sekunnit juoskevat nollaan. Viisi, neljä, kolme (käännös) neljä kolme (käännös) kolme kaksi yks (käännös) yksi nolla.

Kaupungin huoltokoneissa ei ole kansia. Ohitsemme jyräsi vanha vihreä armeija-tyyppinen puhdistusauto, jonka mustunut hiekanpoistokoneisto oli viehättävällä tavalla näkyvillä. Siinä oli sitä peräänkuuluttamaamme industrialia.

Tarina jatkuu täällä.

Life

Migratory Mindset


No Comments

It’s that time of the year again. Summer – which has been long, warm, and exceptionally beautiful here in Finland – fades to autumn and the most beautiful time of the year begins. The year has been quite uneventful for me, at least when it comes to work. I finished shooting Altered, my upcoming sci-fi film at the end of last year, and this year has been mostly just putting it together. Post-production has taken me to Kazakhstan and Turkey, but for the most part of the summer, I’ve stayed in Finland. There’s of course been odd film festivals here and there – Berlin and Cannes, mainly – and I’ve followed Lea who has been working on a good selection of interesting, big international projects herself. That led me to stay in Nice for about a month in the spring, which I enjoyed very much, a little kickstart to the summer starting mid-April already.

Colourful and picturesque Nice.

It has been quite a strange year in many respects. I haven’t had too much to do, so I’ve taken up a slow-paced method of trying to get into running. I’ve always had pretty bad knees, but I’ve been running a lot through my life, sometimes more actively, sometimes not. Until this spring, there has been quite a long break from running for me, so I decided it’s time for me to get a hold of myself and give myself a goal of some sort. First, I did the couch-to-5k program, and now I’m on the 5k to 10k program, although, a bit more sluggish with that. It all started in Nice where I had loads of free time while Lea was shooting, so I started to run along the promenade. First, it was hell, but as it always is, once you push through the pain and discomfort, soon you find yourself running for fun.

Stunning view of French riviera.

After my weeks in Nice, I visited quickly home, then went back to France, to Cannes for the festival. Loads of meetings as always, one particular was an encounter with a producer and a distributor of a friend of mine’s film, who was looking for a sci-fi director for a script written by a very prolific US writer. I couldn’t help but mention my background with Star Wreck and Iron Sky films, and we agreed to chat more. Now, the production is slowly being shaped up, looking to get the script ready by the end of the year, and then see for the wheels of production to start slowly turning.

Boat party in Cannes.

But you can never really trust how these things turn out in the end. For one successfully finished movie, there are at least five projects that stumble and fall and never get made. When we started to do Iron Sky, the idea that a film might not get funded and thus, never made, never really even crossed our minds. I’m sure Tero and the other producers were much more skeptical about our chances, but we didn’t know it. Only after the first Iron Sky, when I started to receive scripts from my agents and managers and producers all over the world, I learned that wanting to make a movie doesn’t equal it getting made. I still feel bad for those who never got made – Jeremiah Harm was a great graphic novel we worked hard to get funded, but it never came to be. I Killed Adolf Hitler, the same story – actually, we tried to restart the production years later, but nothing came of it. Really a shame, as I loved the script. Gone To See The Riverman was a script I loved, but we just couldn’t get the cast together. Right now, Killtown is a project i really love, but it has slowed down, as casting seems challenging. And not to mention The Ark, which we even finished filming, but the production never got finished as the Chinese production company funding it collapsed. And there are so many that died even before getting the script made. So I retain a healthy skepticism until all stars are aligned.

The question really is, how much you can and should push something. How many eggs to put into which basket, because you can’t really affect always if the film gets made, or not. Right now, I have a few productions I’m putting a lot of work on. Second Peak is a nature catastrophe movie I’m directing, the abovementioned sci-fi actioner which still remains unnamed, and I’m working as a producer to produce my first film, which I won’t direct, called The Scout. And of course, there’s Altered that’s in post production.

This summer I’ve been trying to better myself, as I told you – be a bit tighter with money, learn to drive (get my license, that is), and get in a slightly better shape. None of these objectives have really yet produced noticeable results, but I trust there’s something once you set your mind on something that changes your whole attitude towards it, and if given enough time and passion, those goals can be reached.

I also made the decision not to spend winters in Finland anymore, if avoidable. Quite frankly, I feel now I have a chance to really go chase the sun, and work where it’s comfortable instead of dark, windy, and wet winter in Helsinki. I love autumn but come November 1st, this boy’s out of here, returning not before mid-May, ideally! Again, that’s the plan, let’s see how it shapes out – but there’s nothing really keeping me here. My partner and I are very mobile people, she works in films that take her here and there, as do I. I’ve never felt the need or want to own an apartment, I’ve had my base in Lauttasaari for years now, and since I don’t have active family obligations – my son is already 19, and can travel – I’m pretty free to go.

Once I realized that, I found some peace. Freedom does that. Living in Finland, and being able to travel nearly everywhere in the world, it truly is a wonderful gift I’m well aware not everyone in the world shares.

Now, I’m headed to London. Lea’s new project shoots all over the Great Britain, and I’m planning to take my laptop and follow her for a bit. All my work I can do from wherever, as long as I have internet and access to an airport close by.

Sunny side of Helsinki.
Life

Saako tästä edes puhua?


No Comments

Niinpä on jälleen yksi suomalainen indieyrittäjä hakattu julkiseen hautaan ja virtsattu päälle. Koulukiusaajamaisiin sfääreihin noussut Hesarin arvostelukulttuuri saavuttaa uusia leveleitä kun jälleen hypätään yhden yrittelijän niskaan ja huolehditaan, että koko kansakunta tietää että tämmöinen peli ei täällä vetele: tässä maassa eivät harrastelijataustaiset elokuvia tee, ei ainakaan jos Hesarilla on asiaan mitään sanomista!

 Minä tiedän, miltä sinusta tuntuu, Joonas Makkonen. Tai Kaitsu Rinkinen. Tai Jesse Haaja. Miro Laiho ja Niko Kelkka. Tai keitä muita tässä nyt on tavattu teilata viime aikoina ihan vaan kun on tarvittu vähän clouttia omalle arvostelijanuralle. Kun Star Wreck: In the Pirkinning tuli ulos, kyyti oli komeaa. Yhden tähden arvostelut rytisivät kimmotinlaattoihin kuin valopallot ja kansille kaksi viiva kahdeksan tuli sen verran pahoja vaurioita, että moni uraansa aloitteleva luova päätti etsiytyä muihin hommiin. 


Itse päätin jääräpäisesti jatkaa, kuten päätti Samuli Torssonenkin, lehdistön nyreilystä huolimatta. Nykyään sitten tehdäänkin tätä touhua kumpikin tahoillamme ammatiksemme ja itseäni sen enempää mainostamatta sen uskallan sanoa, että ainakin jälkimmäinen meistä kahdesta ihan maailmanluokan tasolla. Itsekin ihan OK tullut pärjättyä.

Joten lähetänpä tässä nyt viestin kaikille maamme Joonas Makkosille, Kaitsu Rinkisille, Jesse Haajoille ja muille: please, älkää, hyvät ihmiset, lopettako sitä mitä olette tekemässä. Te olette koko tämän alan arvokas valonvälähdys, osoitatte, että tästä perkeleen kokoperheen komedioiden ja melodramaattisten kansallisromanttisten sössönsöiden maailmasta on vielä tie ulos. 

– Timo Vuorensola, omasta mielestään elokuvaohjaaja. Monen muun mielestä hack.