Venäjä

Edelliset osat Älymystön kiertuepäiväkirjasta Venäjä-reissulta vuodelta 2006 löytyvät täältä, täältä ja täältä.

24.2.2006 – Paljon noisea tyhjästä

Lavalla on venäläisellä tavalla kaunis, pussihousuihin pukeutunut nainen, joka vääntelehtiisairaanloisen oloisena ja kirkuu mikrofoniin eläimellisesti. Vieressä pitkähiuksinen mies karjuu manifestia, taustalla tasaista, kirskumisista ja staattisesta häiriöäänestä koostuvaa äänimuuria ylläpitää rastapäinen mies ilman paitaa. Kyseessä on Noises of Russia -orkesterin konsertti Moskovassa, Dom-klubilla. Talo on puoliksi täynnä ihmisiä, ja kaikki tuijottavat hypnotisoituina esitystä. Tätä on venäläinen noise parhaimmillaan, hyvin harrasta, hidasta ja tasaista, hyvin taidevetoista. Olen äärimmäisen vakuuttunut keikasta, en muista kokeneeni vastaavalla tavalla voimakasta kulttuurielämystä ikuisuuksiin. Ehkä ikinä?

Mistä noise-musiikissa sitten on kyse? Lopultakin, se on häiriöäänten käsittelyä ja outoja ääniä koottuna teoksiksi, joille annetaan erikoisia nimiä. Se on kuitenkin hyvin paljon enemmän, se on eräänlainen vastalause nykypäivän kulttuurille, elokuville, musiikille ja kaikelle taiteelle, joka on laimentunut niin, ettei se kykene saamaan aikaan minkäänlaista iskuvoimaa. Noise liittyy usein monenlaiseen muuhunkin nykytaiteeseen – moderniin tanssiin, maalaustaiteeseen, runouteen, performanssitaiteisiin. Se on hyvin voimakas, uudenlainen ja tuore leikkikenttä taiteille ja synnyttää huomispäivän korkeakulttuuria. En pidä lainkaan mahdottomana, että viidenkymmenen vuoden päästä pukuihin pukeutuneet tutisevat papat istuskelevat Tampere-talossa kuuntelemassa superraskasta noiserääkkäystä. Jos haluaa kehittää kulttuuria, täytyy lähteä liikkeelle syvästä päästä.

Menimme eilen keikkojen jälkeen juopottelemaan aamuun asti muuan äärimmäisen mukavan moskovalaisen pariskunnan kämpille, huudatimme musiikkia ja naukkailimme vodkaa, jota tuli toden totta juotua hämmästyttäviä määriä. Sammuin itse kesken keskustelun ja löysin itseni aamulla nukkumasta makuupussistani vierashuoneen lattialta. Söimme pienen aamupalan ja lähdimme tapaamaan Goshaa, joka vei meidät jälleen yhdelle mikro traveleistaan. Tällä kertaa pysähdyspaikkana oli muurien ympäröimä Kreml, Venäjän hallinnon keskus, joka tosin nykyään toimii enemmänkin museona. Suuria kirkkoja, isoja rakennuksia ja yllättävä rauha kaikkialla, Moskovan tasaiseen hälyyn totuttuamme. Kremlistä jatkoimme Punaiselle torille ja tarkoituksemme oli vilkaista Leninin ruumista, mutta valitettavasti Lenin ei ollut kotona. Meitä tosin epäiltiin terroristeiksi, ja muutama milisii syynäsi paperimme. Ilden punaiset rastat – jotka ovat melkoinen harvinaisuus Moskovassa – ja Goshan tsetseenitaistelija-look herättivät heidän huomionsa, arvaan.

Saavuimme hyvissä ajoin Domille ja aloittelimme soundcheckin. Kuulostimme taas aivan kauhealta, en kuullut omaa lauluani, mutta jälleen kerran huono soundcheck johti hyvään keikkaan. Syynä varmaan on, että tulee keskityttyä asioihin, eikä tuudittaudu “hyvin se menee” -ajatuksella. Emme oikein istuneet illan henkeen, vaikka pääesiintyjinä olimmekin – meitä ennen oli muuan orkesteri joka soitti maailman ahdistavinta noisea lastenlaulun ryydittämänä, seuraava orkesteri oli taas käytännössä pelkkää staattista kohinaa, mutta hyvin vaikuttava esitys. Kolme kaveria ja pöytä täynnä vanhoja venäläisiä analogisia rumpukoneita, häärivät ja puuhailivat kuin jonkunlaiset insinöörit oudon keksintönsä äärellä. No, ircissä joku sanoi webcamista kuvaa katsottuaan että näyttäisi siltä, kuin kolme nörttiä latailisi pornoa ja ihmiset istuisivat tuoleilla katsellen operaatiota.

Olimme siis melko erilainen bändi kuin pari aikaisempaa. Älymystöhän on nimenomaan rytmistä, noise-elementeillä vahvistettua industrial-mätkettä, joten reaktio yleisön suunnalta oli aluksi hieman huvittunut. Naureskelu kuitenkin loppui kun Ripa alkoi auraalisesti hakata kitarastaan sellaisia viiltoja, että onnistuimme räjäyttämään paikan kaksi kaappia fyysisesti rikki. When we’re in town, the speakers explode, kuten Manowarkin tietää. Tämän jälkeen taisimme onnistua varsin hyvin keikassamme, jälkeenpäin ihmiset tungeskelivat hehkuttamaan esitystä ja kiittelemään, pyysivät nimmareita ja ylistivät meitä Suomen parhaaksi bändiksi. Olin hyvin onnellinen, sillä yksiä suurimpia tavoitteitani Älymystön kanssa on ollut se, että pääsisimme Moskovaan esiintymään.

Keikan jälkeen ammuimme takseihin ja kiireenvilkkaa rautatieasemalle. Hyppäsimme Moskovan yöjunaan ja kieriskelin hyvän tovin järkyttävässä kusihädässä, kunnes pääsimme sen verran kaupungin ulkopuolelle, että WC:t aukesivat. Sain kuulla Suomen voittaneen Venäjän jääkiekossa neljä nolla, mutta päätimme yhteisesti olla hehkuttamatta menestystä kovaan ääneen. Parin kaljan jälkeen uni vei voiton, ja seuraavaksi raottelinkin silmiäni Pietarin esikaupunkialueiden viilettäessä ohi.

Suuntasimme Pietarin asemalta Platforma-klubille, jossa tänään esiinnymme jonkunlaisessa vapaassa jamittelu-dark-ambient -setissä, emme siis soita Älymystön materiaalia. Mielenkiintoinen ilta on tulossa, nyt voisin uskaltautua paskalle ja sitten ottaa pari shottia vodkaa. Jos hyvin käy, pääsemme Jurille suihkuun ja pikku torkuille ennen iltaa, katsotaan nyt. Parhaillaan takanani on menossa jonkunlainen lasten festivaali, pieniä nassikoita laulaa venäläisiä kansanlauluja hanurin tahdittamana.

Tämä on, veljet ja siskot, hyvin mielenkiintoinen maa.

Tämä oli viimeinen päiväkirjamuistiinpanoni Älymystön Venäjä-kiertueelta vuodelta 2006. Koko reissun kuvagalleria on nähtävissä täällä. Älmystön tarina on jatkunut noista päivistä lähtien tähän päivään asti vaihtelevan aktiivisesti, paikoitellen keikkaillen enemmän, joskus vähemmän ja pääasiassa Suomessa, joskin visiittejä myös etelänaapuriin tehtiin tasaisesti.

Tätä nykyä Älymystö lepäilee laakereillaan eikä kovin aktiivisesti kokoonnu tai tee musiikkia saatikka keikkaile, mutta suunnitelmia jonkunlaisesta reunion-vetäisystä on aika ajoin ollut. Katsotaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Edellinen kappale vuoden 2006 Älymystön Venäjä-rundimuisteloita löytyy täältä.

22.2.2006 – Moskovan pasuunat

Istun junassa jossakin Pietarin ja Moskovan välissä. Matkaa on takana seitsemisen tuntia, ja lumivaippaan verhoutunut Venäjä lipuu ohitseni paikallisen popin siivittämänä. Sain nukuttua jokusen tunnin, mutta epäilyttävä, liian vähän unen tekemä pieni päänsärky jyskyttää etuotsalohkossa. Ilde yrittää torkkua vielä vieressä, Janos ja Ripa ovat tiettävästi umpiunessa.

Heräsimme aamulla omia aikojamme, ja sain taas ikävän muistutuksen siitä, mitä haittaa leveistä harteista on: pää retkottaa pienissä tiloissa nukuttaessa mahdollisimman epäergonomisessa asennossa. Siltikin, oli hyvä ottaa kunnon unet, sillä tulevana muutamana päivänä luultavasti niitä ei juuri suoda. Tämä yö meni junassa nukkuessa, mikä on varsin vaikeaa, sillä vaikka venäläiset junat ovatkin hieman leveämpiä, varsinaista tilaa ei silti ole kovinkaan ruhtinaallisesti istuimissa. Tulevana iltana juomme luultavasti rehevät humalat, ja seuraavana yönä taas nukumme junassa Moskovasta Pietariin takaisin.

Saatuamme revittyä itsemme ylös, raahauduimme etsimään ravintolaa, mikä oli järkevää, sillä juuri muuta mahdollisuutta lämpimälle ruualle ei päivän aikana siunaantunut. Kävimme uzbekistanilaisessa raflassa syömässä vartaita ja kylmää alkukeittoa – uskomattoman herkullinen ateria, liha oli parhaita ikinä syömiäni palasia kuolleesta eläimestä. Tämän jälkeen oli luvassa bussikyyti, jota ei koskaan tullut, joten käytimme paikallista perinnetta hyödyksemme: käsi ojoon tien risteykseen. Pari Ladaa pysähtyi vierelle, ja köröttelimme keikkapaikalle. Täytyy sanoa, että tämä on perinne jota toivoisi Suomessa myös nähtävän, sen verran yksinkertainen ja itsestään selvä koko homma on: viittilöit yksityisauton pysähtymään, sovit hinnasta ja hyppäät kyytiin. Autoilijat tekevät muutaman ylimääräisen ruplan ja ihmiset eivät joudu luottamaan perin epäluotettavaan taksijärjestelmään, joka ilmeisesti perustuu turistien kusettamiseen ja ylihinnoitteluun.Suomessa on tottunut, että kaksi tahoa joihin voi luottaa, ovat poliisi ja taksi. Itäisessä euroopassa molempia kannattaa pyrkiä välttämään viimeiseen asti.

Olemme ilmeisesti Moskovan esikaupunkialueella. Järkyttävän kokoiset lähiökerrostalot vyöryvät ympärillämme.

Keikkapaikkana oli Zorro -niminen klubi, jonka oli hankkinut hetki sitten paikallinen rock-hahmo ja järjestänyt siitä kelpo keikkapaikan pietarilaisille. Melko iso luukku, hyvät äänentoistovälineet ja tilava lava, mistä noin vokalistina pidän, vaikken kovin tehokkaasti tilaa osaakaan käyttää. Mieluiten seison paikallani, polvistelen, heijaan hieman puolelta toiselle ja vähän jumpsutan tahdin mukaan.

Soundcheck kuulosti hirveältä. Kaikeksi onneksi itse keikka meni kuitenkin kutakuinkin niin hyvin kuin voi toivoa. Parissa ekassa biisissä katosi tahti, mutta ne ovat sen verran raskasta noisea että sitä tuskin huomasi kukaan. Loppupuolta kohden olimme tiukkoja – voisin sanoa jopa, että hyvinkin tiukkoja.

Keikan jälkeen minuun liimautui pari venäläistä humalaista noise-fania jotka puhuivat kovasti jotain, mutta sanaakaan en ymmärtänyt, vaikka kieli olikin englantia. Kovasti oli pojilla toden totta asiaa, HIM ja Rasmus vilahtelivat siellä ja täällä, jossain vaiheessa he puhuivat tytöistä ja pojista ja yhdessä hetkessä taas homoista. Mitä lienevätkin ajaneen takaa.

Pakkauduimme taksiin ja hinasimme itsemme Moskova-asemalle, josta junaan, ja täällä sitä istutaan edelleen. Tiettävästi kohta olemme perillä, mikä sopii enemmän kuin hyvin.

Ai niin, tapahtuma jossa olemme esiintymässä on kolmipäiväinen häppäri puna-armeijan perustamisen kunniaksi. En oikein tiedä miksi he halusivat suomalaisia mukaan, me kuitenkin mätöimme kyseistä armeijaa talvisodassa enemmän tai vähemmän turpaan (ja otimme toki samalta joukolta vähän myöhemmin levyymme niin että kaikui), mutta kovastipaljon kaikki tuntuvat pitävän suomalaisista.

Huomioita Venäjältä, osa 2.

– Taksiautoilun sijaan ihmiset seisovat tien poskessa ja viittaavat yksityisautoja pysähtymään, ja järjestelmä todella näyttää toimivan.

– Juuri kukaan ei puhu järkevästi englantia.

– Kaikkialla on pieniä punaisia, vihreitä ja sinisiä kertakäyttömukeja. En tiedä tulevatko ne jonkunlaisian pakollisina survival kitteinä paikallisille, mutta minne ikinä menemmekin, näitä kuppeja on joka paikassa.

Tarina jatkuu täällä.

Täytin tänään 45 vuotta. Olen siis virallisesti keski-ikäinen. Päädyin kaivelemaan vanhoja arkistoja ja julkaisen seuraavina päivinä hieman muistoja matkan varrelta, kuten meidän ikääntyvien tapana on.

Parikymmentä vuotta sitten – vuonna 2006 – matkustin elämäni ensimmäistä kertaa Venäjälle, bändini Älymystön kanssa. Törmäsin kiertuemuistiinpanoihini tältä reissulta ja jaan ne nyt eräänlaisina kiinnostavina kulttuurihistoriallisina muisteloina hyvin erilaisista ajoista, sekä henkilökohtaisesti, että globaalisti. Artikkelin valokuvat ovat Janos Honkosen ottamia.

Ai niin mikä Älymystö? No, sehän oli ja on varmaan edelleenkin meikämandoliinon, Ilden, Janosin ja Ripan industrialpumppu, joka tosin tällä hetkellä on vähän teloilla. Comebackia odotellessa voi kuunnella meitä vaikkapa Spotifystä tai YouTubesta!

21.2.2006 – Kaksipäisen kotkan varjoon

Kurkkuuni sattuu epäilyttävästi könytessäni läppäriä esiin salkusta. Taisin polttaa vähän turhan paljon tupakkia eilen, vaikka juotua toisaalta ei juuri tullutkaan. Olemme jossakin Pietarin ydinkeskustassa, talossa joka näyttää vallatulta tai siltä, että kaupunki on unohtanut sen olemassaolon joitakin vuosikymmeniä sitten. Rappukäytävässä on ilmeisesti otettu Stalingradin taisteluiden viimeiset metrit, mutta itse asunto taas on persoonallinen, lämmin, kaunis ja positiivisella tavalla täynnä krääsää. Seinällä roikkuu itsetehty steadycam, erikoinen, pitkä ja ahdas käytävä joka yhdistää huoneistoja on täynnä erikoisia eurooppalaisilta haiskahtavia taidevalokuvia, levykokoelmat notkuvat progea, krautrockia ja suomalaistakin hämyilyindustrialia. Huoneemme katto-ornamentti on tehty samoihin aikoihin kuin talokin, 1800-luvulla todennäköisesti, ja se on täynnä ykstyiskohtia. Erikoinen mutta hyvin viihtyisä kämppä.

Lähdimme reissuun eilen aamusella, mutta aivan aluksi tapasimme Samulin ja Mikon kanssa erittäin lupaavan oloisen yhteistyökumppanin, jonka kanssa keskustelimme Energian tulevaisuudesta. Hyvillä mielin kohtasin sitten bändini Lasipalatsin kulmilla: Ilde rastoineen, Ripa kitaroineen, Janos nahkaliiveineen. Edessä oli kolmen keikan Venäjän-kiertue, säästöbudjetilla tietenkin, mutta kokemuksia olemme tänne tulleet hankkimaan, emme suinkaan rahaa. Niinpä kuljetusmenetelmäksikin valittiin tunnelmaan kaikkein sopivin, eli venäläinen bussi. Bongasimme tytön joka piteli Pietari-kylttiä kädessään ja haahuili pitkin Lasipalatsin nurkkia, joten tarrauduimme mukaan ja meidät retuutettiin hieman heiman ränsistyneen bussin kyytiin. Heti alkajaisiksi umpihumalainen venäläinen mies tuli esittelemään valtavan kokoisia nyrkkejään ja puhelintaan, kertoen olevansa miliisi ja nyrkkeilymestari Pietarista, ja vaati saada puhelinnumeromme. Emme antaneet, ja lopulta ukko suostui luovuttamaan. Sitten bussi ampui täyteen venäläisiä mummoja kädet ostoskasseista notkuen, ja matka alkoi kaalikeiton, majoneesileipien ja jogurtin leppeänimelässä tuoksussa.

Todellakin, tunti jos toinenkin tuli posoteltua eteenpäin: bussissa istuimme kutakuinkin 11 tuntia, mikä oli neljänsadan kilometrin matkalle kohtuullinen suoritus. Mutta selitys löytyi nopeasti: auto pysähteli jokaisessa mahdollisessa pienessä, suuressa tai keskisuuressa marketissa, kalakaupassa ja kahvilassa, jolloin maatushkat vyöryivät ulos ja katosivat putiikkien uumeniin, tuoden aina vain lisää kasseja mukanaan. Neljännen markettipysähdyksen kohdalla alkoi epätoivo jo kalvaa, kahdeksannen kohdalla en jaksanut enää juuri kiinnostua.

Lopulta kaikki tuntuivat saaneen tyydytettyä ostohimonsa ja pääsimme rajan yli, tärryytimme rekkajonojen ohi tipan verran huimapäisine ohituksine lopulta, yön pimennyttyä Pietariin. Muut bändiläiset ihastelivat kaupunkia, itse keskityin lähinnä odottamaan bussista ulospääsyä. Täytyy myöntää, että olen erittäin huono matkailija: minua ei kiinnosta muut kaupungit, kulttuurit tai oikeastaan mikään muissa maissa, tipan vertaa. Kaikkein onnellisin olisin, jos kaikki voisivat raahautua Suomeen, Tampereelle – Helsinkiin hätätapauksessa – mutta matkustaminen ja nähtävyyksien tuijottaminen ei kiinnosta. Ei niin, että Suomessa sen auvoisempaa olisi, mutta helpompaa nyt ainakin minulle.

Tapasimme isäntämme, Noises of Russia -bändin kaverit, ja suuntasimme syömään. Kaalikääryleitä, lihaa, kalaa ja muuta mukavaa huuhdoimme oluella, borcht-keiton ryydittämänä tietenkin. Sitten tavarat kämpille ja parin tunnin kaupunkikierrokselle.

Täytyy myöntää että isoimmat aukiot tekivät vaikutuksen. Hillittömiä taloja hienosti valaistuna, pylväitä pilareita ja Venäjän historiaa.

Mutta lopulta, ylisuuri Turkuhan tuo Pietarikin näyttää olevan.

Huomioita Venäjästä, osa 1

En pidä kovinkaan rakennuksista, mutta pari hauskaa yksityiskohtaa bongasin. Ensinnäkin: liikennemerkeissä on deadline. Sekunnit juoksevat valon vaihtumiseen, tuntuisi että minä ainakin painaisin viimeisten epätoivoisten sekuntien kohdalla kaasua, mutta ilmeisesti se toimii. On toisaalta outoa kun katsoo minne tahansa, ympärillä sekunnit juoskevat nollaan. Viisi, neljä, kolme (käännös) neljä kolme (käännös) kolme kaksi yks (käännös) yksi nolla.

Kaupungin huoltokoneissa ei ole kansia. Ohitsemme jyräsi vanha vihreä armeija-tyyppinen puhdistusauto, jonka mustunut hiekanpoistokoneisto oli viehättävällä tavalla näkyvillä. Siinä oli sitä peräänkuuluttamaamme industrialia.

Tarina jatkuu täällä.