Finnkino uudisti näytöslippujensa hinnoittelun juhannuksena niin, että elokuvan sisältö – ei näytösaika – vaikuttaa lipun hintaan. Jesse Raatikainen kirjoittikin Episodiin kommentin hinnoittelun ongelmasta hyvin.
Itselleni tässä haiskahtaa vähän isompikin ongelma takana kuin vain se, että asiakas joutuu maksamaan enemmän leffalipuista – leffalippujen hinta on ollut noususuhdanteessa aina. Tämän uudistuksen myötä Finnkino yrittää leipoa uuden hinnankorotuksen ah-niin-muodikkaaseen asiakaslähtöisyysjargoniin. Totuus kuitenkin on: jotta homma kannattaisi, jotta leffoja kannattaisi pyörittää puolityhjille saleille enskariviikolla ja pitää ohjelmistossa ja nyhtää niiltä viideltä päivänäytöskävijältä muutama pennonen, hintojen pitää nousta.
Se, mikä tässä uudistuksessa kuitenkin hämää on sen vaikutukset leffojen ansaintalogiikkaan. FK:n kanssa sovitaan diili josta X% per lippu tulee tuottajalle (tai siis, levittäjälle, joka jakaa siitä osuuden tuottajalle). Aikaisemmin hintaryhmät ovat perustuneet asiakkaiden kulutustottumuksiin tai selviin teknisiin lisävaatimuksiin – 3D-projisoinnin aiheuttamat lisäkustannukset (lasit, uudet projektorit jne), päivänäytökset jne – ja peruskulttuurikuluttamisen yleisesti hyväksyttyihin alennuksiin (opiskelijat ja eläkeläiset).
Nyt jos oikein tämän muutoksen ymmärrän, homma muuttuu sellaiseksi, että leffateatteriketju päättää mitkä leffat tienaavat ja mitkä eivät määrittelemällä teatterina elokuvan sisällön ansaintalogiikan pohjaksi. Toisin sanottuna, jättiblockbusterit pääsevät kalliimpaan Special-luokkaan, joka tarkoittaa, että jättiblockbusterit maksavat enemmän kuluttajalle ja näin tekevät huomattavasti isomman tulon tuottajilleen kuin esimerkiksi pienehköt kotimaiset tai eurooppalaiset elokuvat jotka rankataan “Classic”-luokkaan ja samalla tehdään niistä sisältöpohjaisen hinnoittelun puolelta väkisinkin huonommin tienaavaa sisältöä. Ja huonommin tienaavan lento tietenkin katkeaa nopeammin, tuottajille jää vielä laihempi luu käteen ja sitten keskitytään tekemään leffoja jotka saadaan Special-luokkaan.
Isot syövät pienet, niin kankaalla kuin sen ulkopuolellakin.
Eriarvoisuutta elokuvatuotteissa on ollut vuosikymmeniä toki, mutta se lovi jenkkiblockbustereiden ja muiden välillä tuntuu kasvavan jatkuvasti – aivan kuin kyse alkaisi olemaan jo aivan eri taiteenlajeista. Sisältöpohjainen hinnoittelu jatkaa eriarvoisuuden vahvistamista – pienten tekijöiden tienausmahdollisuudet nimenomaan elokuvateattereissa kuristetaan entistä tiukemmalle, jättileffojen marssiessa entistä suurempiin tuloksiin. Aikaisemmin sentään leffateatteri on ainakin yrittänyt näyttää, että kaikki sen tarjoama sisältö on samanarvoista – vaikka tietenkin eriarvoisuutta on leffateattereissa rakennettu näytösmäärien, salien, näytöskopioiden ja puhtaan mainospinta-alan perusteella. Nyt, kun koko yrityksen ansaintalogiikka perustuu tähän sisältöjen eriarvoiseen luokitteluun, tulee se väkisinkin vaikuttamaan teatterilevitykseen tehtäviin sisältöihin. Yksinkertaisesti sanottuna: on entistä vähemmän syitä tehdä elokuvia, jotka tulevat loksahtamaan huonommin tienaavaan “Classic” -luokkaan – kannattaa pistää kaikki paukut siihen, että elokuva on tarpeeksi “Special”.
Teatterilippujen hinnannousu on itsessään vaikuttanut käyntitiheyteen. Itse maksoin juuri yli 100€ kun vein nelihenkisen perheeni katsomaan leffaa viikonloppuna. Popparit mukaan laskettuna – mutta kuitenkin! Satanen leffasta on melko paljon – mutta senkin maksan ihan mieluusti. Ainakin minä, elokuva-alalta leipäni tienaava joka ymmärtää ainakin hitusen ansaintalogiikan problematiikkaa.
Samalla kuitenkin Netflixit, HBO:t ja iTunesit tarjoavat entistä helpomman ja laadukkaamman digisisällön muutaman euron hinnalla, piratismista puhumattakaan. Kuten muuan ystävä mainitsikin, teatterielokuvat maksavat nykyään enemmän kuin BluRayt tai DVD:t; vuosikymmeniä tallenteet olivat se “kallis tapa” kuluttaa.
Ongelma on siis kaksitahoinen: sisältöpohjainen hinnoittelu eriarvoistaa sisältöjä ja vie teattereista pois pienempiä elokuvia nopeammin ja tekee niiden tekemisestä entistä vaikeampaa bisnestä. Hintojen hurja kohoaminen taas entisestään vaikeuttaa leffabisnestä, ruokkii osaltaan piratismia ja tasapäistää sitä yleisöä, jolla on enää varaa käydä elokuvissa – mikä sekin vaikuttaa teattereihin tehtailtavaan sisältöön! Työväenluokka ei pian leffantekijöitä enää kiinnosta; hehän eivät pian enää leffaan raaski lähteäkään. Se taas puolestaan tulee – jälleen kerran – eriarvoistamaan elokuvaa ja sitä kautta vaikuttamaan sisältöihin.
Ehkä näinä aikoina se, mitä juuri tarvitaankin ei pelkästään elokuvakulttuurin vaan koko elokuvan taiteenmuotona pelastamiseen on pienteattereita jotka esittävät arvottamatta rahallisesti sisältöjä jokaiseen lähtöön. Finnkinon hinnoittelupolitiikka sopii tietyille elokuville mutta myös toisenlaisten on saatava hengittää – tai pian on vaikea vakavalla naamalla enää väittää puhuttavan elokuvataiteesta.
Kirjoittaja tekee parhaillaan elokuvaa maan keskipisteessä dinosauruksella ratsastavasta Hitleristä. Jos joku, niin sen luulisi olevan tarpeeksi “Special”!
Vuorensola.com 