Meidän kaikkien elämä on mullistunut Covid-19 -kriisin myötä, mutta keidenkään tuskin niin paljon kuin koululaisten. Etäopetuksesta on tullut perheiden jokapäiväistä arkea ja siihen jokaisella on hyvin vaihtelevat valmiudet – sekä oppilaina että vanhempina. Itselläni kotona on tällä hetkellä kaksi kouluikäistä, toinen ala- ja toinen ylä-, joten pääsen näkemään läheltä kaksi hyvin erilaista maailmaa.
Perheessämme alakoululainen – viidesluokkalainen – on velvoitettu osallistumaan työpäivässä yhden tunnin ajan aamupalan jälkeen etäopetustuntiin, jossa opettaja antaa pienen määrän tehtäviä joita sitten tulisi pyrkiä suorittamaan päivän mittaan. Samaan aikaan kasiluokkalainen istuu aamu puoli yhdeksästä kolmeen joka päivä läpi loputtomat oppitunnit josta jokaisesta tulee liuta tehtäviä jotka pitäisi omaehtoisesti suorittaa päivän mittaan ja jos näin ei tee, merkinnät tulevat koulun kirjoihin. Tehtävät on myös mitotettu usein niin, että niitä on mahdoton saada tehtyä suunnitellun tunnin aikana, etenkään jos kyse on yhtään hitaampitahtisesta opiskelusta, kunnes seuraava Teams-tunti painaa jo päälle. Lopputuloksena on päivän mittaan kasautuvia sälätehtäviä päivän päätteeksi joita sitten yritetään tehdä koulun ja kokeisiinluvun ohessa. Nyt emme siis puhu lukiolaisesta vaan kahdeksasluokkalaisesta. Paine ja kiire on uskomaton, koneen edessä istuu päivä toisensa jälkeen pahemmin uupuva esiteini jolta odotetaan yllättäen ennennäkemätön määrä oma-aloitteisuutta, itseohjautuvuutta ja teknista osaamista. Tämän lisäksi opetuksessa käytetään vähän erilaisia metodeja: joskus tehtävät löytyvät Teamsin Assignments-osiosta, toisinaan Helmi/Vilma/mitänäitänyton-järjestelmistä, toisinaan Teams-keskusteluista viesteinä. Yritäpä siinä sitten vanhempana pysyä mukana, miksi poissaolo- ja palauttajättämisilmoituksia kilahtelee Helmiin kun lapsellakaan ei ole mitään käsitystä mitä pitäisi tehdä. Itse olen istunut useamman tunnin käymällä läpi Teams-keskusteluja salapoliisimaisesti yrittäen tulkita eri kommenteista, onko mahdollisesti nyt annettu suullinen tehtävä, onko tämä viesti jotain, mitä on pitänyt tehdä tunnilla vai tunnin jälkeen, vai löytyykö jotain kenties Assignmentseista.
Vanhemmille tämä aika ei ole sen helpompaa. Oppilaalta odotettu itseohjautuvaisuus on iso haaste myös kotona; työpäivän aikana ja sen päätteeksi pitäisi kyetä seuraamaan onko lapsi käynyt koulunsa ja tehnyt tehtävänsä, auttaa tehtävissä joihin ei ole mitään kosketusta vuosikymmeniin (itse sain eilen palautella hypotenuusia, kateetteja ja piiärkakkosia päähäni) sillä mahdollisuus opelta nopeasti kysymiseen on vaikeaa, etätunneilla kyssäreiden esittäminen varattu vain aktiivisimmille ja ekstroverteimmille, tukiopetusta on saatavilla vain satunnaisesti.
Etäopiskelu paljastaa koulutusjärjestelmämme nurjan puolen – survival of the fittest nousee pintaan ennennäkemättömällä tavalla. Luokan parhaat ovat äänessä jatkuvasti, hiljaisemmat syrjäytyvät entisestään, hitaammat hautautuvat työvuoren. Ainoa oljenkorsi on vanhempien apu joka vaihtelee kuin yö ja päivä kotien ja tilanteiden mukaan: yläkoululaisten käsittelemät asiat, kuten matematiikka, fysiikka, kemia ja ruotsi ovat saattaneet loistaa poissaolollaan elämästämme niin pitkään että olemme aivan yhtä avuttomia niiden edessä kuin kelkasta hetkeksi pudonnut oppilas. Muuta ei voi tehdä kuin yrittää räpistellä takaisin mukaan, mutta helppoa se ei ole.
Keskustelin oman yläkoululaiseni kanssa – hänelle etäkoulun hyvinä puolina on se, ettei tarvitse lähteä päivittäin minnekään vaan opiskelu tapahtuu keskitetysti ja helposti kotikoneelta. Ei tarvitse herätä liian aikaisin vaan aamupalaan menee vain hetki, jonka jälkeen onkin jo koulun penkillä. Kurjina puolina hän mainitsi kuitenkin kavereiden puutteen, liikkumattomuuden ja sen, että tehtäviä tulee aivan älyttömiä määriä verrattuna käytettävissä olevaan aikaan. Tämän lisäksi olen seurannut digiteknologian käytön haasteita – videoiden siirtäminen puhelimelta koneelle ei ole ihan iisiä, ohjelmat eivät ole itsestäänselvästi käyttäjäystävällisiä ja aikaa kuluu pelkkään tekniseen kikkailuun koulutyön ohella.
Yksittäisiä oppilaista suuremmassa kriisissä on kuitenkin koko koulutusjärjestelmämme. Suomi, koulutuksen kärkimaa, ei ole kyennyt tekemään digiloikkaansa suinkaan niin sujuvasti kuin ajatella voisi – olemmehan myös teknologiakehityksen huippumaa! Siltikin, käytettävät työkalut ja työtavat ovat kankeita, vaatimustasot vaihtelevat valtavasti ja toteutus riippuu täysin opettajan halusta tehdä oma henkilökohtainen digiloikkansa ja tietenkin hänen viitseliäisyydestä. Osa opettajista haluaa pitää tuntinsa videona etätuntina, toiset lähettävät jossain tunnin vaiheessa ison kasan luettavaa ja tehtäviä juuri sen enempää oppilaita kohtaamatta.
Mihin sitten tätä digiloikkaa ollaan tekemässä? Onko edessä tulevaisuus, jossa pandemioista huolimatta koulutuksesta osa siirtyy etätyöskentelyyn isommissa määrin? Vai palataanko takaisin koulun penkeille samalla mallilla kuin aikaisemmin? Kummassakin on puolensa mutta selvää on, että tulevaisuus tulee olemaan digitaalisempaa, mutta mikä seuraava askelmerkki tässä digiloikassa – ei, vaan kolmiloikassa – on?
Selvää on, että järjestelmämme ei ole valmistautunut tähän vaikka tekninen puoli ja osaaminenkin siihen riittäisi. Tärkeintä olisi yhtenäisen järjestelmän rakentaminen, opettajien kouluttaminen, digikouluavustajien palkkaaminen ja myös laitteiden hankkiminen ja toimittaminen opiskelijoille. Puhelin ei ole digietäopetuksen työkalu mutta perheemme alakoululaisella ei ole läppäriä hankittuna, näinollen toimittajavaimoni, jolle läppäri on elintärkeä työkalu, joutuu aikatauluttamaan omat työnsä niin, että läppäriä voidaan jakaa. Entä miten tämä toimii perheessä, jossa ei ole teknologiaa senkään vertaa? Entä jos lapsia on enemmän tai tilaa vähemmän?
Paljon on ollut puhetta varmuusvarastoista mutta näköjään opetukseen, koko yhteiskunnan yhteen merkittävimmistä tukipilareista, ei ole tehty minkäänlaista varmuusvarastoa tai varmuusvarasuunnitelmaa. Näiden kehittämisen soisin näkevän tiensä hallituksen suunnitelmiin sillä varmaa on, että Covid-19 ei tule jäämään viimeiseksi elinaikanamme kokemaksemme pandemiaksi.
Nyt pohditaan, avataanko koulut vielä pariksi viime viikoksi ennen kesälomia ja jos, niin keille. Itse en toivo että koulut aukeavat, ainakaan yhtään laajemmin kuin tällä hetkellä. Kansanterveydellisesti uskon, että koronasta olisi hyvä päästä kunnolla niskan päälle edes niin, että ymmärtäisimme mistä tässä sairaudessa on kyse ja miten sitä voidaan hoitaa. Tällä hetkellä sairaus on hoitamaton, jonka vaikean muodon ainoa selviämiskeino on pitää sairastuneet teholla ja kiinni koneissa ja toivoa, että kyetään pumppaamaan tarpeeksi happea keuhkoihin että hengissä pysytään yli pahimman. Emme ymmärrä edes sairauden tartuntamekaniikkaa ja vielä vähemmän sitä, miksi se on tappava joillakin, toisilla taas ei. Lapset eivät eräiden havaintojen mukaan levitä tautia yhtä pahasti kuin vanhemmat ihmiset, mutta esimerkiksi täällä Lauttasaaressa, jossa pandemia sairastutti ensimmäisinä alueina ison määrän ihmisiä tauti lähti liikkeelle ala-asteelta – emme siis ymmärrä tätäkään mekanismia juurikaan.
Koulujen aukaiseminen tässä vaiheessa altistaisi niin lapset kuin perheetkin oudolle ihmiskokeelle jossa voittajina olisivat lähinnä stressaantuneet vanhemmat. Opinnollisesti tämän lukukauden tuho on jo tehty ja pelkään, että numeroita saadakseen opettajat lataisivat oppilaille lähinnä ison kasan kokeita räkyiltäväksi loppulukukaudeksi ja valitettavasti etenkin ysiluokkalaisille niistä selviäminen ei ole vain tärkeää vaan koko elämän määrittelevää pakertamista: lukio vai ammattikoulu, siinä on yksi yhteiskuntamme merkittävimmistä ja ensimmäisistä päätöksistä joihin voimme vaikuttaa.
Tämän sukupolven lasten ponnistuksen pituus ja se, mihin se riittää, riippuu nyt hallituksen päätöksistä, koulutusjärjestelmän muuntautumiskyvystä, opettajien suhtautumisesta, vanhempien viitseliäisyydestä ja siitä, mitä ratkaisuja olemme valmiita tekemään tulevaisuudessa – ja kaikista vähiten, valitettavasti, lapsista itseistään, joista valitettavan iso osa jää kärsijän rooliin.
Käsi nousee lippaan sairaanhoitajia ja lääkäreitä, kaupan ja apteekin työntekijöitä ja muiden välttämättömien alojen tukipilareita ajatellessamme mutta otetaanpa siihen joukkoon myös opettajat jotka yrittävät rempoa tässä sekamelskassa eteenpäin niin, ettei meille tulisi kymmenen vuoden kuluttua kouluttautumattomien ja syrjäytyneiden sukupolvi vaan että jokainen lapsi löytäisi mahdollisuutensa ja pystyisi toteuttamaan itseään parhaalla ja monimuotoisimmalla tavalla.
Vuorensola.com 