Going Places

Day 2: …and into the Fire!

No Comments

The heat of Dubai landed on me right as I marched through the airplane door into the long, non-airconditioned tube that leads to the airport. Immediately, as I inhaled the stuffy, slightly polluted air I realized that I, wearing long trousers and a woolen shirt, would be in trouble here. Only time I’ve been in Dubai before was in the wintertime, which was still very warm, but this September heat, this is something different.

A view from the window

Covid does change the travel, not just by the amount of it, but also by the general tension of the travel. Before, you were treated approximately very well throughout the whole experience; now, the tables have turned. Starting from booking the flights, everything has become more strict, tense and panicky.

Travelers are clearly more annoyed: now they have to wear the masks. What’s even worse, they have to sit still in the airplane and wait to be asked to disembark. This seems to be the hardest part of the whole Corona prevention measures to some. I’ve never really understood why people spring up the moment the plane is empty, causing huge chaos and delays taking their bags and pushing to leave the plane first. Zero things are achieved that way. And now, when the flight attendants require you to sit down until your row is called, they take it as a personal insult.

I’m all for it. Getting off the plane is much faster, more organized and you don’t have to stand there like an idiot for ten minutes, spine bent into a sideways S-curve, being pushed around like a bag of potatoes.

At the hotel, I found out that my reservation had been cancelled at the last minute. The staff was helpful but apologetic: it seemed to have been an anti-fraud measure, given that the reservation was made for such a long time in such a far-away place, so I had to settle that with the production company, but it really took no longer than 10 minutes and I was in my big, air-conditioned and comfortable room.

Strategic placement of underwear on the hotel room floor is the most important factor in setting your territory

First day here in Dubai was pretty much worth nothing, work-wise, I spent it mostly by sleeping and only braving the great (hot) outdoors twice: once to fetch some lunch, second time for dinner. The highlight of the evening was having a long chat with my wife over Whatsapp and complimentary wine from the hotel bar. Looking forward soaking more in of the town, starting tomorrow.

Heading out.
Going Places

Day 1: Out of the Frying Pan…

No Comments

London, Heathrow.

A single traveler sitting in front of me, at an otherwise completely empty departure hall. Every 10 minutes, speaker reminds us of unattended luggages, which will be destroyed if found. A handful of planes are scattered outside, but compared to what it usually is, it’s really empty there, too.

Empty Heathrow

My mask is straining my ears lightly, but the fogging of the glasses is the thing that annoys the most. Yes, it’s uncomfortable as well, but one gets used to it. I’ve invented a way to relief the ear strain, though: wrapping the ear strings around my noise-cancelling earphones. It works, only makes removing the mask much harder.

Travel Hacker!

I’m on the road again, but this time, not headed for China. The Chinese production is currently in post and I’m attending the finalizing of it over the Internet. It’s slow, but the Covid hit the industry there the worst, so that’s understandable. But now, I’m on my way to shoot another movie. At this point, can’t tell you too much, as it hasn’t been yet announced, but since it’s a weird time to do movies, I thought I’ll start another daily blog on the topic of filmmaking in Covid-19 era.

To be honest, I’ll probably talk about Covid and filmmaking pretty little as we go along. Just like my China Diary, I write this because drifting in the world alone can get pretty damn lonely.

With my wife, we’ve established a pretty great method of really extracting our brains daily, by talking and sharing our worries and joys and thoughts. Now, that this is out of my life, I really need an exhaust vent for things I see and experience; it’s not the same over Whatsapp anyway. So more than anything, this diary is a personal one, you’re welcome to read it if you wish, but don’t expect it to be interesting or educating in too many ways. It’s me progressing my angst of having to travel yet another three months alone, in the far corners of the Earth.

I’m in Heathrow on my way to Dubai. More about that in a bit, but the reason for me being in Dubai is because I had a one-day stopover in London, where I met my producer and the team at their studio. Located outside of London, in a pictoresque small town, village really, the studio will be where we will shoot portion of the film later this year. But before that, we’ll shoot in USA, where I’m headed for myself now.

First lodging was a pictoresque little farm in English countryside.

To get to USA nowadays is pretty tricky. You have to have been in an applicable country for 14 days prior to entering USA, and most of the countries in the world don’t apply. That’s the reason for Dubai. United Arab Emirates is welcoming travelers, but require a negative Covid-19 test 96 hours prior to entry. So, when leaving Finland on a plane yesterday, I went to take an Express corona test at Mehiläinen, the only outfit that promises results the same day.

Testing takes place in the most forlorn, desolate and drug-trade-gone-bad -worthy dock area in Hernesaari, Helsinki. There, a full HAZMAT-suited woman comes and sticks a long, long stick up your nose, and keeps on pushing it further and further, until you start feeling lobotomized. My dear wife drove me there and kept laughing the whole way as I slapped my knee in discomfort and disgust during the whole process.

After that, you have to wait for around six hours for the result to come in. My ticket was at 4pm and the test was taken at 7am, so I should be able to make it, unless something goes wrong. Mehiläinen has a special app for their operations and true enough, around 1 pm, the apparatus pinged.

I froze. “Shit”, I exclaimed. My wife grabbed the phone, “what, what?” I said, I’m positive. The text said: “COVID-19 virus nucleonic acid test. Positive result means that the mucosa contains the virus.”

Oh fuck. Now I have to cancel my trip. The ticket is already booked. Also, I have to stick around in Finland for at least 28 days to get things settled. This really sucks. And my wife, she can’t do her job anymore for a month, and her son is confined at home, too. This sucks.

Only then I read the text below, which gives the date of the test, and the result: Negat.

Phe-fucking-wh. So I do not have the virus. But whoever made that app should re-visit the wording, a real heart-stopper, that one.

But not only that, you still need to get the printed, stamped and signed paper from Mehiläinen offices. That was luckily easy enough, just grabbed it on the way to the airport, a paper which tells that “To Whomever It May Concern, I hereby confirm that the patient shows no signs of Coronavirus infection at laboratory results.”

This paper would later be needed. But for now, I was able to continue my journey.

Helsinki Airport is these days nearly desolate. Getting thourgh the security happened swimmingly and soon I found myself in air, on my way to make a movie. Hopefully. Covid permitting…

Empty halls.

If I was a film school teacher, there’s one thing I would teach to all the directors about the job of a director. 90% of your work will be all about dabbling with dead-end projects that never see the light of a day. The trick to survive in this business is to attack each project thrown your way, created by you or suggested to you with the same fire and passion, because among those, there’s one that actually gets realized and then, boom, you’re off. Each of the dead projects that never happened, or might never happen still teach you a lot, they leave a mark on you, something you’ll carry to the one that eventually gets made. So it’s all work, it’s all the same work actually. You’re doing one job all your life, each of the films you finish and get out are just interphases of the huge project of leaving your mark in the world of cinematic storytelling, no matter how small and insignificant it may be.

And still, there’s so many things that can go wrong, so many moving parts – especially these days – that can jam the wheels and break the well-oiled machine that even if you’re on your way, flying to the set, cranking the camera and casting the actors, things can go wrong and the production might stop. Even getting it shot still means nothing: the only time you can really relax is after the premiere screening.

Then, it’s out. Someone else but yourself and your team has seen the end result and no matter if it’s good, mediocre or utter, horrendous shit, it’s out there and out of your system. Then, you are free to attack the next 9 projects that never get made.

But this one, I have a good feeling. I believe we’ll get there. And it’s going to be awesome!

China Diary

Kohti uutta normaalia

No Comments

Tänään aukeavat ravintolat monen muun palvelun lisäksi. Luvassa on mayhem: neljän seinän sisällä lukittuna olleet suomalaiset ryntäävät viinanhimoisina terasseille, aurinko paistaa ja ihmiset lääräävät silmiään ja työntävät sormiaan toistensa suihin, yskivät toistensa kasvoille ja syleilevät toistensa hyllyviä, paidattomia vartaloita. Viruslinko vaan hyrrää!

Tai sitten kalmankalpeat, klonkkumaiset hahmot hiipivät varovasti ulkoilmaan, tilaavat keskioluen ja tuijottavat toisistaan etäällä pysyen visusti tuoppiinsa maskit päällä. Puhua ei kehtaa kun sekin kuulemma tartuttaa, mutta eipä tässä mitään puhuttavaa olekaan.

No, tuskinpa totuus on kumpaakaan mutta omalla kohdalla korona on pistänyt haastamaan vakiintuneita käsityksiä yhdessäolosta ja hyvästä elämästä. Selvää on, että ennen tätä kaikkea olimme menossa syöksykierteellä päin seinää, nauttien yleellisyyksistä itsestäänselvyyksinä ja pitäen kulutus- ja sikailuelämää ihan tavallisena tallusteluna.

Syyllisiä tähän on monia, mutta isoimmaksi noussevat Kardashianit, kuten yleensäkin. Enkä tietenkään tarkoita varsinaisesti Kimiä ja ketänäitänyton vaan ylikierroksilla käyvää sosiaalista mediaa, rikkaita ihannoivaa elämäntapaa joka perustuu oman hehkeän uskomattoman kulutuksentäyteisen sekoilun, jota “mun elämäksi” kutsutaan, ylistämiseen ja sillä kilpailemaan. Jos et tällä viikolla ollut Marbellassa ja Mallorcalla ja postannut somea täyteen poolside-kuvia, tehnyt tarkkaa selvitystä ostamistasi tuotteista ja ravintola-annoksista ja vielä roiskinut nettiä täyteen viisauksia ja suuria elämänoppeja joiden mukaan olet (lue: et ole) elänyt, et ole viettänyt tarpeeksi merkityksellistä aikaa.

Sitten tuli korona, “merkityksellinen elämä” lentokentillä, ravintoloissa, baareissa, yökerhoissa, bileissä, huippumielenkiintoisissa duuniympyröissä ja hehkuvissa matkakohteissa muuttui takapihalla tallusteluun koiran kanssa, lähimetsien komuamiseen ja kotiruoka-annoksiin. Monilta loppuivat duunit ja Chez Dominiquen (joo ei sitä enää oo olemassa ollut vuosiin) nökkösillalliset muuttuivat nouto-mäkkiin, hyvänä päivänä uskallettiin sijoittaa Naughty Burgeriin.

Mutta mikä tärkeintä huomata: mitään, millä on todellista arvoa, ei menetetty. Omassa elämässäni kiinnostavat duunit vaihtuivat toimistoilta kotitoimistolle, yhdessäolo parin kaverin kanssa vietettyihin kotikokki-iltoihin, joko omiin eväisiin tai laaturafloista puolivalmiiksi tilattuihin setteihin ja matkailusuunnitelmat Barcelonasta Nuuksioon, ehkä mökin vuokraamiseen jostain järvi-Suomen pittoreskeista maisemasta.

Nyt kun olemme marssimassa takaisin vanhaan hyvään aikaan herää kysymys siitä, milloin se edellinen elämäntyyli vakiintui itsestäänselväksi standardiksi ja mitä siitä voidaan pudottaa jatkossa?

Selvää on, että toimistotöiden aika on ohi. Valtaosan toimistossa tehtävästä työstä voidaan nyt ja jatkossa tehdä etänä. Tämä johtaa tietenkin ihmisten hajoamiseen ympäri Suomen: enää ei tarvitse olla 20 minuutin metromatkan päässä ytimestä, töitä voi tehdä vaikka Säynätsalosta Suomen suurimmalle mainostoimistolle, kunhan netti toimii.

Eikä tarvitse jonottaa lounasravintolaan kolmea varttia päästäkseen syömään ylihintaista sushia. Ylipäätään, ruuhkien aika on ohi: kun ei tarvitse tunkea toimistolle joka päivä 08:30, ei tarvitse kokea aamuruuhkaa, ei lounasruuhkaa eikä kotiinpaluliikenneruuhkaa.

Mutta muutenkin elämä tulee muuttumaan: selvisimme pari kuukautta ilman ulkomaanmatkoja, mitä jos selviäisimme vielä pari kuukautta lisää? Työmatkat ulkomaille kuullostavat nykypäivän valossa typerimmältä ilmaston-, rahan- ja ajankäytöltä mitä ajatella voikaan, plus ovat lähtökohtaisesti isoja riskitekijöitä koronavirus-tartuntojen suhteen.

Ja nyt kun olemme oppineet taas dokaamaan ja syömään kotona, ajatus siitä että lähtee kiikuttamaan satoja euroja joka viikonloppu keskustaan vaan saadakseen syödäkseen ja juodakseen, tuntuu uskomattomalta. Kylässäkäynti ystävien luona palaa takaisin ihmisrepertuaariin, pussikaljoittelu puistossa muuttuu junttimaisesta järkeväksi ja kaiken lisäksi, rahaakin vähän säästyy.

Elokuva-alakin kokee sen lopullisen töytäisyn digitalisaatioon. Huomasimme, että kyllä ne uudet leffat ihan hyvältä Netflixissäkin näyttävät, miksi kantaa rahoja establismentille, jonka toiminta perustuu mainostilan ja popcornin ja irtokarkkien myyntiin, ihan vaan että voi katsoa niiden saman 2-4 ihmisen kanssa, joiden kanssa koko korona-aika meni mukavasti sohvanpohjalla, jotain aivotonta rämistelyä ruudulla. Elokuva-alan ammattilaisena, jonka elanto on perustunut isosti myytyihin leffateatterilippuihin, on minunkin ymmärrettävä että digitaalinen kulutus on täällä ja vaikka kuinka haaveilen seuraavan elokuvan leffateatteriensi-illasta ja jättimäisestä ensimmäisestä viikonlopusta, sellaista se tuskin tulee enää koskaan olemaan. Leffat tulevat Netflixiin ja muihin palveluihin ja ne tavoittavat näin satoja kertoja suuremmat yleisöt tuhansia kertoja pienemmällä vaivalla.

Onhan se tämä uusi normaali tietenkin monille toimijoille kuolonisku, etenkin jos muuntumiskykyä ei ole, mutta matkailu- ja ravintola-alan, kuten myös viihde-elämän, on sopeuduttava siihen, että kulutushysterian ajat ovat ohi, todennäköisesti pitkäksi aikaa – eikä se ole yksinomaan huono asia. Meillä ihmisillä on nyt hyvä hetki katsoa peiliin ja haastaa se, mitä olemme pitäneet itsestäänselvänä ja samalla arvottaa meille tärkeät asiat uudelleen.

Uusi normaali tarkoittaa kevyttä himmausta ja uudelleenarvotusta ja ne eivät ole huonoja asioita. Väkipakolla ei ole tarvetta rynnätä nyt takaisin “vanhaa hyvään aikaan” vaan keskitytään adjustoitumaan uuteen normaaliin.

Kyl tästki viel selvitää!

Life, Opinions

Etäopetus – digiloikka tuntemattomaan

No Comments

Meidän kaikkien elämä on mullistunut Covid-19 -kriisin myötä, mutta keidenkään tuskin niin paljon kuin koululaisten. Etäopetuksesta on tullut perheiden jokapäiväistä arkea ja siihen jokaisella on hyvin vaihtelevat valmiudet – sekä oppilaina että vanhempina. Itselläni kotona on tällä hetkellä kaksi kouluikäistä, toinen ala- ja toinen ylä-, joten pääsen näkemään läheltä kaksi hyvin erilaista maailmaa.

Perheessämme alakoululainen – viidesluokkalainen – on velvoitettu osallistumaan työpäivässä yhden tunnin ajan aamupalan jälkeen etäopetustuntiin, jossa opettaja antaa pienen määrän tehtäviä joita sitten tulisi pyrkiä suorittamaan päivän mittaan. Samaan aikaan kasiluokkalainen istuu aamu puoli yhdeksästä kolmeen joka päivä läpi loputtomat oppitunnit josta jokaisesta tulee liuta tehtäviä jotka pitäisi omaehtoisesti suorittaa päivän mittaan ja jos näin ei tee, merkinnät tulevat koulun kirjoihin. Tehtävät on myös mitotettu usein niin, että niitä on mahdoton saada tehtyä suunnitellun tunnin aikana, etenkään jos kyse on yhtään hitaampitahtisesta opiskelusta, kunnes seuraava Teams-tunti painaa jo päälle. Lopputuloksena on päivän mittaan kasautuvia sälätehtäviä päivän päätteeksi joita sitten yritetään tehdä koulun ja kokeisiinluvun ohessa. Nyt emme siis puhu lukiolaisesta vaan kahdeksasluokkalaisesta. Paine ja kiire on uskomaton, koneen edessä istuu päivä toisensa jälkeen pahemmin uupuva esiteini jolta odotetaan yllättäen ennennäkemätön määrä oma-aloitteisuutta, itseohjautuvuutta ja teknista osaamista. Tämän lisäksi opetuksessa käytetään vähän erilaisia metodeja: joskus tehtävät löytyvät Teamsin Assignments-osiosta, toisinaan Helmi/Vilma/mitänäitänyton-järjestelmistä, toisinaan Teams-keskusteluista viesteinä. Yritäpä siinä sitten vanhempana pysyä mukana, miksi poissaolo- ja palauttajättämisilmoituksia kilahtelee Helmiin kun lapsellakaan ei ole mitään käsitystä mitä pitäisi tehdä. Itse olen istunut useamman tunnin käymällä läpi Teams-keskusteluja salapoliisimaisesti yrittäen tulkita eri kommenteista, onko mahdollisesti nyt annettu suullinen tehtävä, onko tämä viesti jotain, mitä on pitänyt tehdä tunnilla vai tunnin jälkeen, vai löytyykö jotain kenties Assignmentseista.


Vanhemmille tämä aika ei ole sen helpompaa. Oppilaalta odotettu itseohjautuvaisuus on iso haaste myös kotona; työpäivän aikana ja sen päätteeksi pitäisi kyetä seuraamaan onko lapsi käynyt koulunsa ja tehnyt tehtävänsä, auttaa tehtävissä joihin ei ole mitään kosketusta vuosikymmeniin (itse sain eilen palautella hypotenuusia, kateetteja ja piiärkakkosia päähäni) sillä mahdollisuus opelta nopeasti kysymiseen on vaikeaa, etätunneilla kyssäreiden esittäminen varattu vain aktiivisimmille ja ekstroverteimmille, tukiopetusta on saatavilla vain satunnaisesti.

Etäopiskelu paljastaa koulutusjärjestelmämme nurjan puolen – survival of the fittest nousee pintaan ennennäkemättömällä tavalla. Luokan parhaat ovat äänessä jatkuvasti, hiljaisemmat syrjäytyvät entisestään, hitaammat hautautuvat työvuoren. Ainoa oljenkorsi on vanhempien apu joka vaihtelee kuin yö ja päivä kotien ja tilanteiden mukaan: yläkoululaisten käsittelemät asiat, kuten matematiikka, fysiikka, kemia ja ruotsi ovat saattaneet loistaa poissaolollaan elämästämme niin pitkään että olemme aivan yhtä avuttomia niiden edessä kuin kelkasta hetkeksi pudonnut oppilas. Muuta ei voi tehdä kuin yrittää räpistellä takaisin mukaan, mutta helppoa se ei ole.

Keskustelin oman yläkoululaiseni kanssa – hänelle etäkoulun hyvinä puolina on se, ettei tarvitse lähteä päivittäin minnekään vaan opiskelu tapahtuu keskitetysti ja helposti kotikoneelta. Ei tarvitse herätä liian aikaisin vaan aamupalaan menee vain hetki, jonka jälkeen onkin jo koulun penkillä. Kurjina puolina hän mainitsi kuitenkin kavereiden puutteen, liikkumattomuuden ja sen, että tehtäviä tulee aivan älyttömiä määriä verrattuna käytettävissä olevaan aikaan. Tämän lisäksi olen seurannut digiteknologian käytön haasteita – videoiden siirtäminen puhelimelta koneelle ei ole ihan iisiä, ohjelmat eivät ole itsestäänselvästi käyttäjäystävällisiä ja aikaa kuluu pelkkään tekniseen kikkailuun koulutyön ohella.

Yksittäisiä oppilaista suuremmassa kriisissä on kuitenkin koko koulutusjärjestelmämme.  Suomi, koulutuksen kärkimaa, ei ole kyennyt tekemään digiloikkaansa suinkaan niin sujuvasti kuin ajatella voisi – olemmehan myös teknologiakehityksen huippumaa! Siltikin, käytettävät työkalut ja työtavat ovat kankeita, vaatimustasot vaihtelevat valtavasti ja toteutus riippuu täysin opettajan halusta tehdä oma henkilökohtainen digiloikkansa ja tietenkin hänen viitseliäisyydestä. Osa opettajista haluaa pitää tuntinsa videona etätuntina, toiset lähettävät jossain tunnin vaiheessa ison kasan luettavaa ja tehtäviä juuri sen enempää oppilaita kohtaamatta.

Mihin sitten tätä digiloikkaa ollaan tekemässä? Onko edessä tulevaisuus, jossa pandemioista huolimatta koulutuksesta osa siirtyy etätyöskentelyyn isommissa määrin? Vai palataanko takaisin koulun penkeille samalla mallilla kuin aikaisemmin? Kummassakin on puolensa mutta selvää on, että tulevaisuus tulee olemaan digitaalisempaa, mutta mikä seuraava askelmerkki tässä digiloikassa – ei, vaan kolmiloikassa – on?

Selvää on, että järjestelmämme ei ole valmistautunut tähän vaikka tekninen puoli ja osaaminenkin siihen riittäisi. Tärkeintä olisi yhtenäisen järjestelmän rakentaminen, opettajien kouluttaminen, digikouluavustajien palkkaaminen ja myös laitteiden hankkiminen ja toimittaminen opiskelijoille. Puhelin ei ole digietäopetuksen työkalu mutta perheemme alakoululaisella ei ole läppäriä hankittuna, näinollen toimittajavaimoni, jolle läppäri on elintärkeä työkalu, joutuu aikatauluttamaan omat työnsä niin, että läppäriä voidaan jakaa. Entä miten tämä toimii perheessä, jossa ei ole teknologiaa senkään vertaa? Entä jos lapsia on enemmän tai tilaa vähemmän?

Paljon on ollut puhetta varmuusvarastoista mutta näköjään opetukseen, koko yhteiskunnan yhteen merkittävimmistä tukipilareista, ei ole tehty minkäänlaista varmuusvarastoa tai varmuusvarasuunnitelmaa. Näiden kehittämisen soisin näkevän tiensä hallituksen suunnitelmiin sillä varmaa on, että Covid-19 ei tule jäämään viimeiseksi elinaikanamme kokemaksemme pandemiaksi.

Nyt pohditaan, avataanko koulut vielä pariksi viime viikoksi ennen kesälomia ja jos, niin keille. Itse en toivo että koulut aukeavat, ainakaan yhtään laajemmin kuin tällä hetkellä. Kansanterveydellisesti uskon, että koronasta olisi hyvä päästä kunnolla niskan päälle edes niin, että ymmärtäisimme mistä tässä sairaudessa on kyse ja miten sitä voidaan hoitaa. Tällä hetkellä sairaus on hoitamaton, jonka vaikean muodon ainoa selviämiskeino on pitää sairastuneet teholla ja kiinni koneissa ja toivoa, että kyetään pumppaamaan tarpeeksi happea keuhkoihin että hengissä pysytään yli pahimman. Emme ymmärrä edes sairauden tartuntamekaniikkaa ja vielä vähemmän sitä, miksi se on tappava joillakin, toisilla taas ei. Lapset eivät eräiden havaintojen mukaan levitä tautia yhtä pahasti kuin vanhemmat ihmiset, mutta esimerkiksi täällä Lauttasaaressa, jossa pandemia sairastutti ensimmäisinä alueina ison määrän ihmisiä tauti lähti liikkeelle ala-asteelta – emme siis ymmärrä tätäkään mekanismia juurikaan.

Koulujen aukaiseminen tässä vaiheessa altistaisi niin lapset kuin perheetkin oudolle ihmiskokeelle jossa voittajina olisivat lähinnä stressaantuneet vanhemmat. Opinnollisesti tämän lukukauden tuho on jo tehty ja pelkään, että numeroita saadakseen opettajat lataisivat oppilaille lähinnä ison kasan kokeita räkyiltäväksi loppulukukaudeksi ja valitettavasti etenkin ysiluokkalaisille niistä selviäminen ei ole vain tärkeää vaan koko elämän määrittelevää pakertamista: lukio vai ammattikoulu, siinä on yksi yhteiskuntamme merkittävimmistä ja ensimmäisistä päätöksistä joihin voimme vaikuttaa.

Tämän sukupolven lasten ponnistuksen pituus ja se, mihin se riittää, riippuu nyt hallituksen päätöksistä, koulutusjärjestelmän muuntautumiskyvystä, opettajien suhtautumisesta, vanhempien viitseliäisyydestä ja siitä, mitä ratkaisuja olemme valmiita tekemään tulevaisuudessa – ja kaikista vähiten, valitettavasti, lapsista itseistään, joista valitettavan iso osa jää kärsijän rooliin.

Käsi nousee lippaan sairaanhoitajia ja lääkäreitä, kaupan ja apteekin työntekijöitä ja muiden välttämättömien alojen tukipilareita ajatellessamme mutta otetaanpa siihen joukkoon myös opettajat jotka yrittävät rempoa tässä sekamelskassa eteenpäin niin, ettei meille tulisi kymmenen vuoden kuluttua kouluttautumattomien ja syrjäytyneiden sukupolvi vaan että jokainen lapsi löytäisi mahdollisuutensa ja pystyisi toteuttamaan itseään parhaalla ja monimuotoisimmalla tavalla.



Lockdown Life

No Comments

Lockdown and social distancing continues here in Helsinki and all over the world. Now that my business with the marketing company wrapped, I’ve dug out the pile of scripts I’ve been working on and started to set some goals, deadlines and making some work plans on how to get them finished. Because, well, there’s nothing else there to do. Of course, I’ve applied for grants, temporary government and other organization “quick help” funds to help my family ride through the shitstorm that’s COVID-19, but we are looking at some pretty grim times ahead, I can tell that already.

Yet, it’s funny to see how, once you start setting up your day based on all the work that kinda needs to be done but nobody’s paying for it, the calendar starts filling up, and quickly. It’s probably in some way nice, people really *want* my time, only, nobody’s really willing (or able) to pay for it. Ahh, being an independent artist truly has its’ perks! But simultaneously, being able to set my mind on projects I actually am feeling enthusiastic about, one can’t put a price on that. Well, one should, but I was never the money guy anyway, right?

Ah well. When looking it from this perspective, it kinda looks all a bit depressing, but at the same time, at least I have this special position of being able to do movies, which gives me kind of a never-ending well of possible work to be done, which may or may not turn into something actual one day. If I was to work for somebody else, or at a service industry, I’d just have to sit at home and hope this all blows over. So yeah, at least I’m keeping myself busy, although it might be currently more like fighting the windmills.

One way I’m keeping busy is a documentary I’ve been producing with Tero. It’d directed by Tuomas Tuppurainen, our trusty in-house editor slash graphics guy slash director slash quite a lot of other things – a Swiss army knife on two legs, practically. The story is that Tero told him a few years back to start going through all the material we’ve been filming and putting it together into a documentary and as he started doing that, the story started to come clearer: it’s not a documentary about filmmaking as much as it actually is a doc about being an entrepreneur in this crazy business. Tero rose out to be the central figure of the story and it’s quite an honest and straight-shooting documentary, unlike many making-of -docs and the sorts tend to be. Remains to be seen what people dig of it, but I personally find it actually quite great. We’re putting it out on Friday this week, the trailer is here:

Anyway, I’m keeping my spirits up. I’ve been doing this 100 Days of Horror -thing on my YouTube channel, where I set myself on a journey to watch 100 horror films during the quarantine proceedings. First 8 or something is done, but I found watching a film a day rather taxing, and instead of being too religious on this one, I allow myself a few episodes of The Wire now and then, and few days off, too. But anyway, that’s a good way to keep myself using the time I’m not doing anything else by watching films I should’ve seen a long time ago.

I’m also catching up with reading. Currently, my Kindle is loaded with a lot of stuff, but the one I’m digging into the history of Soviet Union, having just finished One Day In The Life Of Ivan Denisovich, a fictitious but very detailed account on a day of gulag prisoner’s life, and am currently reading Orlando Figes’ Revolutionary Russia, 1981-1991, an account on how the Soviet Union came to be and undone.

Weeks go by in lockdown mostly sitting in my son’s room that I turned now into my office, as he’s not here, then exercising and making food and watching films and TV. On weekends, we share some wine with my wife and watch movies (just ran through The Godfather trilogy) and talk about the world, our kids and our lives. We’re trying to make the best out of the time, and manage to do it rather well.

Having said that, I’m not envious of any parents who need to be home-schooling the kids, in addition to working from home. If nothing else good comes out of this Corona crisis, at least I trust the respect for school teachers, kindergarten teachers, and nurses, doctors and store personnel should go up. But who am I kidding, it’ll never do that. We’ll learn nothing out of this mess, as such is human nature.


Walls Closing In

No Comments

Some companies and for example film productions here in Finland still keep operating like nothing’s different and their business is above everyone else’s safety and health, which I think kinda sucks. Everyone knows that if you stick an office full of workers on a daily basis (while the key operatives of the company are doing work from out of home in the meanwhile), or stuff 40-50 people in a hot room that’s full of camera equipment, sweat and way too little space to move about without touching each other is exactly what the government has been telling us not to do. Not everything needs to have a governmental shutdown order, we’re still free to use our own fucking heads here, people…

Anyway, I’m just ranting since I’m stuck here at home and it’s getting pretty shitty I must say. It’s the little things that start to annoy: why does that PS4 have to be so damn loud. Nope, I don’t want to do the dishes exactly now, I’ll do them when I feel like it. Nope, I don’t want to watch that show, let’s watch this movie instead. When your living environment subsides, the small things become extremely relevant, and vice versa – simultaneously, I find myself caring less and less about international politics, and more if my damn bike I just bought is gonna make it to the store before they close it, or do I have to wait for the quarantine measures to ease up to get it eventually one day – possibly not before the end of summer.

And really, it’s just been, what, two weeks? Something like that. I have to plop my head out of my ass and see the world for what it is.

Greetings from the Quarantine



No Comments

When Finns greet each others, they say “terve!”. It means – “healthy”, and it’s an ages-old tradition, coming probably from “terveeksi” and “terveydeksi” – to your health! These days it means mostly “hi”, although “terve” has a bit more formal ring to it – it’s the most appropriate way to greet the older people – to wish them good health.

I think it’s quite a nice tradition, and hope that during the Corona epidemics, it would find its’ way to youth vocabulary as well, but in a statement telling your approximate health to the person you meet. So, in the future when we see each others, we say “terve” – “healthy”, claiming that we are good for approaching, shaking hand or whatever it is in the future we do when we meet each other.

Well, that’s the deepest thought I have had the entire day. Mostly, I’ve been trying to figure out my home studio setup for podcasts. Now, my son’s room is full of random video gear and I did manage to do one YouTube stream but I had no idea what it was actually doing. Luckily, some friends online told it seemed pretty fine, so my dreams of becoming the next Joe Rogan are one step closer to reality. Many more steps to follow, though.

Anyway, I’ve been healthy, been going outdoors (not among people but by myself) for walks, runs and training, which is good as it keeps the mind active and body healthy. I find myself enjoying sauna more, watching more TV, eating (and drinking) a bit more unhealthy and watching my overall state of health a bit more intensively.


It’s interesting to see how the politics work these days. The opposition, who is in no kind of charge of things that are going on in the country at the moment try to seize the moment by pressing hard-line restrictions. We all know those restrictions might very well be coming, but those losers like Petteri Orpo and the True Finns party try tagging them first, and when they get implemented (after health professionals, scientists and politicians who actually make the call), they say “I’m happy they followed *my* predictions”, and after this all blows over, they’ll keep tooting their horn how they were right all along. It’s like calling “first” on comments field, and just as admirable.



All Together Now

1 Comment

Truth is, world is changing dramatically as we speak, and decades later we who lived through this time will be scrutinized by the actions we took during the time of the crisis – and right now, best we can do is do as little as possible outside your house, preferably nothing.

After about one week in lockdown, the dullening starts to set in. The plan to work out, eat well, watch interesting movies, catch up with things I’ve missed on TV and read, read a lot, is a rather fat joke, very remotely attached to reality. Also, everything you see around you is kinda crazier than what the entertainment factory can offer – and, simultaneously, way less dramatic. Outside, the world seems like after a nuclear disaster or zombie holocaust – there’s nearly nobody anywhere, and there’s something in the air, a virus that has halted the whole world for the first time in history in this level.

I’m taking some comfort reading about the Soviet revolution in Russia. The end of 19th century and the beginning of the 20th, the world was in turmoil. Things changed, from the perspective of someone reading it 100 years later, very fast, but probably from the point of view of those living the daily life, they – well, those who realized something was going on in the first place – probably felt the same. It’s not panic or anything spontaneous and aggressive, it’s this underlying, nauseating feeling that things are going to be pretty damn bad. I felt it first time in my life when 9/11 happened, the second time when Trump got elected, and now, even stronger.

But I’m trying to keep a level-headed approach to things. Right now, mostly everyone is. We’ll see how long they are willing to play along. But for now, my four rules are:

  1. Listen to Sanna Marin.
  2. Wash Your Hands.
  3. Go nowhere.
  4. Figure out how to make a living.

My friend Tiia even made an illustration on this:

WhatsApp Image 2020-03-21 at 12.03.39.jpeg

On the last part, I’m starting to crunch out a bunch of scripts that have been lying around and figuring out a way to fund that process. I’ve also been thinking about setting up a podcast of some kind, now that I have time. I’m not yet 100% set on what actually it should be about, but I’ve already hoarded some gear up from Verkkokauppa and Iron Sky Universe’s storage. Let’s see what’ll come out of it. Oh, and we’re putting out a pretty cool Iron Sky documentary in few weeks time, more about that later.



What of the Children?

No Comments

Oh boy, the longer we go into the quarantine, the more the fact unfolds that we are very, very unprepared as a country, or as a society, to face the pandemic conditions. While the at-risk group, the elder folk, are the ones taking the physical brunt of the virus, the mental brunt goes to the children, who are torn off from the schools and expected to follow their curriculum at home, at their own time, guided by either the parents, or teachers over the Skype, or classmates – nobody really knows who, and as there’s no general guidelines that the schools follow. Each teacher has their own method of teaching, some share the homework at Wilma or similar school systems, some through Whatsapp, some using Teams; some prefer distance learning, some have video sessions… It’s all a big mess, and no wonder – the whole school system has had to reinvent itself in less than a week, but one thing is already clear: those who suffer, are the kids. Too much is expected of them and their parents, who are by no means teachers or have any pedagocic skills, leading to even deeper mess – and conflicts at home, too. This generation will be remembered from the fact that our kids come half a year behind everyone else, if even more.

The quarantine requirements are slowly sitting down in my head, too. While few days ago I was still defiant, ready to challenge the guidelines and thinking they really apply to the big masses, not individuals, I’m starting to realize it really means each individual. This also means, my son won’t be traveling to see me to Helsinki from Tampere any time soon most likely, which sucks big time. We do keep contact over Skype but well, it’s like I’m in China and he’s in Finland, like it used to be few years back when I was shooting The Ark.

At work, we’ve been working hard trying to find digital solutions to physical plans we have, and have succeeded with some cases. President’s words – when we distance socially, we need mental proximity more than ever – work in many levels. We humans can’t be expected to stay away from others for too long, and while we Finns are pretty well known for our preference of isolation, there’s only so long we can really practice that. Thus, we need encounters, and while we can’t have them physically, luckily we do have the Internet.

Many others have noticed this, too. All kinds of co-working space software – Teams, Skype Pro and many others – are barely holding up the traffic. Just a few months ago I hadn’t even heard of Teams, and look at it now, how important it is not just for companies doing work from home, but also to kids studying, and more.

And boy, streaming services must have their servers overloaded these days. When there’s nothing else to do, that’s where we turn to and yeah, I’ve been catching up with loads of horror films I’ve missed and TV shows I’ve neglected. Not sure what kind of world we crawl back into in a few month’s time when this all starts to (hopefully) blow over, but I’m sure we’re going to really want to meet others.

While the response to everything is pretty rigid, and some instructions from higher up are conflicting (I still don’t know can we go to gym or film theater or not, have a birthday party or not, etc.), so far I think the current government has done the right moves. Having said that, we also know that this is most likely just the beginning of the lockdown – some suggest this all is gonna take at least another 188 days before things start to ease up.

Luckily, we are living in these times, not say 25 years earlier – nowadays, we have Netflix, Internet and multiple online communication methods, 25 years ago it was nothing but MTV3 and puzzles.

Better cut it now while they are still open; next up, YouTube how-to videos on hairdressing on the menu…


The Winners of Corona

No Comments

The purpose of a company is to generate profit, year after year. But when the crisis hits, all that profit seems to evaporate in thin air – the idea, that the company would produce negative profit for a couple of months *because* the workers have done such a great job for the past years, paying back for their contribution, seems to be a completely unimaginable situation. Looking at how many companies are doing major layoffs two *days* after the prime minister called in for crisis maneuvers is ridiculous. This I understand in small companies who struggle day-by-day to get by, but sizeable airlines, state-owned railway companies, and the likes – where is that profit when it’s actually needed for the good of the workers? What Corona-virus does it exposes the ugly side of capitalism for us all to see and observe and experience.

But there are those who are winning, thanks to the virus. The obvious ones – streaming services, the company that eventually comes up with the vaccine and online gaming companies rake in the profits, but again, capitalism reels its ugly head as the bottom-feeders march to the front line.

Take quickie loan companies, for example; now, that people are getting laid off, or want to stack up, or small businesses who struggle to stay in business, – nothing easier than selling a quickie for a bunch of panicking, desperate people who’ll pay whatever interest to get by.

Or what about telemarketers? They’re in seventh heaven: working from the confines of their quarantine, one thing they can be sure of: they’ll never catch anyone at a bad time, as nobody is doing anything, nor do they ever have a lack of common topics to start off their sales pitch – the virus and the social distancing unite us. But even worse, the people are thirsty for communication, especially the elder folk, who are locked in their homes – and as we know, the elder folk are easy prey for magazine salesmen. All the old and lonely, and possibly even scared want is to talk with somebody, and boy the telemarketers take advantage of that. And after talking a couple of minutes with someone, saying “no” to a very nice offer is very hard.

But there’s also something good in it. Finland has been struggling for low birth rates, but now that the people are at home – and bored – this side of things should be fixed in say 9 month time.

Greetings from the Quarantine.

Iron Sky meetings look these days like this. Work from home, stay healthy, lower the curve, #socialdistancing and all that.