Jeepers Creepers: Reborn

Day 7: Berlin Vibes

No Comments

The first week of my Dubai experience is now done! I woke up in a slight hangover due to few beers last night, but was excited enough because today the producer of the movie would join me in Dubai for few days of intensive work on script and setting up the production.

We caught up at a local eatery just downstairs, a Lebanese one, and had one hefty lunch that nearly knocked us dead right there. We opened up the discussion on the script and after the lunch I went upstairs and started writing again.

In the evening, we met again after I had finished my day’s work and headed off to the close by mall for some more food. We found a great Kebab joint, “Berliner Döner”, which would turn out to be our definite go-to joint for both lunch and dinner the next days to come.

No photo evidence survived of this Saturday.

Jeepers Creepers: Reborn

Day 6: Out And About!

No Comments

The hotel room walls are starting to crash all over me. I need to get out of here, no matter what; I need to see some people. The days go by banging the script, the nights by playing Civilization and I also try to read some Dune every now and then, plus there’s a quick lunch somewhere, a dinner elsewhere. But enough is enough.

After finishing the day’s work just around 4pm, I slammed the laptop cover shut, put on my better shirt and headed out for some drinks and burger. Yeah, all by myself, I do that sometimes when I’m working abroad, otherwise I’d become insane in hotel rooms.

I decided to make my trip by following the happy hours, which is the way for the people who don’t want to end up paying 10 euros a beer, twenty for a drink. First stop was a nice rooftop bar in one of the hotels near by (“Intercontinental”). In AUD, you don’t get to buy drinks from the stores or even regular eateries, the rule is that they are part of a hotel or probably also part of a mall is ok.

Rooftop poolside bars are similar everywhere, so after a Corona I continued downstairs in the same hotel, which had a nice bar with a good selection of drinks available. There, I enjoyed the buzz of the people (mainly: aggressively drunken british tourists) over a glass of Old Fashioned.

Now, I took heed from yesterday’s Lock, Stock & Barrell -experience with sleeveless shirts and had a nice white shirt on me, so I decided to give it another try, as I was still yearning for the burger. Back at the same stand, the same person (I think?) looked up and down my attire and told they are full. Which they definitely were not.

So that’s enough of that bs for me, if they don’t want my money then let me take it elsewhere. I found a similar burger+beer joint in the same mall, had a fantastic dinner and few beers, then decided to continue my journey for one more pit stop. A sports bar.

Again, fully stacked with drunken British tourists, I enjoyed watching people (discreetly, mind you) fumbling about drunk and acting happy/idiot. British tourists are the same everywhere: loud, obnoxious and the women pester the Djs for Shania Twain’s “Man! I Feel Like A Woman!” just like everywhere. And just like everywhere, the Djs hate them and bar staff nearly threw the whole bunch out after one remarkably obnoxious episode.

I downed few more beers, chatting to back home and enjoying the people around me, although I didn’t make any contact with anyone, which would’ve been anyway impossible due to Covid-19 restrictions and after having enough, I headed homewards. And as every time I try to find my way by only using my internal compass, I got lost and found myself walking nearly five klicks to get back home.

At home, I ordered a wine from room service (God bless them!), popped Goodfellas on the Telly and spent a nice rest of the night in the world of mobsters under Scorsese’s amazing direction.

Dubai Marina by Night
Jeepers Creepers: Reborn

Day 5: I rock! (Or not…)

No Comments

The ordeal with the police was luckily nothing more than, indeed, a “standard procedure, all normal”, as the cop had told me. I still wasn’t remarkably relaxed with venturing out of the immediate vicinity of my hotel, so I decided to stay in the next day and just focus on my actual work, which at the moment is writing.

Coming back to my work, as I’ve said vaguely I’m working on a new film production, of which I can’t tell anything at the moment as it’s not yet launched, but it’s a pretty cool thing I’m getting very excited on. As so often, these things take longer time than expected, and this film has actually been in discussion ever since February, that’s before Covid-19 hit Europe, so not surprisingly, a lot of complications have stood in the way of this thing becoming a reality since then and now – and the backstory of the film itself is much longer, but I won’t get into that now. All I can say is that the fact that we are here, now, en route to Louisiana to get the actual production kicked off, has taken quite a lot from quite a many people, and as always, it can still all go south any given moment. The world is now a very volatile place for any production or construct that requires a lot of people working seamlessly together and a pile of money to keep things running.

So, having said that, I was very happy to have our first actual production crew meeting on Thursday, after our almost-daily script catchup. This meeting was with prosthetics and makeup team lead, and a very productive one indeed. I’m still lacking a director of photography for the project, and yet to hear from the casting, but those are to come in any given day.

In the evening, I felt like stretching my legs a bit and was looking for a place to down a beer and a burger. The Internet told there’s a cool place close by, by the name of Lock, Stock and Barrell, a rock bar and a burger joint I hear. Not a typical Arab country joint for sure, but something I always love to go to when traveling abroad.

Yours, truly.

“A rock club, you say”, I says to myself. “Well, this calls for my best sleeveless shirt to show off my incredibly rock tattoos, a sure way to get in swimmingly”. And yeah, gazes I did get as I walked out, since not too many locals have too many tattoos, and anyways I don’t look like a local. The place was located inside a (blissfully well air-conditioned) mall close by the beach and as I walked in the line, the place seemed not too crowded from the outside. Just before me, a regular tourist couple arrived to the line and asked kindly for a table for two. “Sure, this way sir.” In they went.

When it was my turn, I sensed right away their disgust. They looked at me from head to tow, shaking their heads. I asked for a table… “Sir, do you have a reservation.” No, I did not have. “Sorry sir, we’re fully booked tonight.” Really? The place was half empty. More than that. “And sir, may I say, we don’t allow people in sleeveless shirts in bars here.”

Now, that’s a whole load of bullshit right there. I could see people in bars in sleeveless shirts all the time. The place wasn’t packed, either, so they could’ve easily fit me in, it’s a huge joint all in all. There’s just something in the cut of my jib that doesn’t work with the people here in UAE.

So, instead of a hip designer burger and a craft beer, I went to Mickey D’s and got myself a load of self-loathe/self-pity burgers and a coke and went back home.

At least the night was beautiful.
Jeepers Creepers: Reborn

Day 4: Trouble ahead…

No Comments

“Sir, would you please follow me.”

The speaker is a big, burly, black-bearded man wearing a green uniform, with a big nightstick hanging from the belt. On his shoulder, Dubai Police badge gives extra gravity to his words.

I’ve just climbed up the metro stairs, coming back from a long, sweaty and pretty non-productive trip to the Al Seef area of Dubai. I went there for two reasons: I wanted to test how the local subway works and to see Coffee Museum. In short, subway works fine, Coffee Museum was closed.

The Al Seef area was empty, and resembled a Star Wars set

The thoughts race through my head. What have I done now? Is this it, they arrest me for something I’ve never done, and after two weeks of interrogations the world media sees me crying in front of cameras, apologizing for unknowingly ridiculing their country or leaders? I do a quick inventory of all the people I’ve mocked in my films. Star Wreck was kosher, first Iron Sky had only few Middle-Eastern background actors in it… The Sequel, though, has Osama Bin Laden fist fighting The Pope while chasing the protagonists with a dino chariot… but UADs hate Isis just as the next two countries, probably even more!

I’m already sketching my defense speech in my head as the man leads me to a shady-looking metal door, opens it and leads me to a small, windowless room. In the room, there’s a desk with some papers on it, a fan and another guy, in civilian clothes, idly hanging around, doing nothing. The chair they appoint me to sit down has its’ armrests completely torn down. Almost like someone had gnawed them off in pain.

“Is there a problem”, I ask, trying to remain as cool as possible.

“No, no problem, sir.” His tone of voice is reassuring, even slightly high-pitched, which is kinda weird for a big guy like him. I’m sure it would not be like that if he shouted. “Just a standard procedure. Give me your ID.”

“My ID?”

“Yes, sir. Your ID. Is there someone waiting for you, sir?”

Shit. This is it. They’re going to take me away, interrogate for hours for something I didn’t do – in the best case scenario! The worst one, I don’t even want to think…

I’m already soaked in sweat for having walked for couple of hours in the sunlight but the blissful air conditioning of the metro station has dried me off already – but now, I’m dripping again.

I sit down for a moment. The policeman takes my ID and disappears. The man next to me doesn’t pay any attention to me, just hangs around like I wasn’t there.

Seconds drag on, turn into a minute. Longest in my life, I recount. Then, the man appears again.

“Ok, let’s go.”

I stand up. He leads me back to the hallway…. then hands me back my ID and leads me out of the door.

“Thank you, sir.”

That’s all? Yeah, that’s all. Most likely. Well, now they have my ID and probably keep on following me while I’m here. I probably shouldn’t even write this entry, but… There’s nothing bad here, right?


The Local House, a lovely place for a lunch in Al Seef area.
Jeepers Creepers: Reborn

Day 3: Laying The Rules

No Comments

My room is starting to look rotten. I haven’t asked anyone to clean it since I came over since I’ve been either working all the time or forgot the damn “do not disturb” -button on when leaving the premises. The hotel is starting to get nervous after three days, wanting to know I’m doing OK when they don’t get a chance to come in and see that the room’s still there.

Dubai Marina by night

Other than that, the day wasn’t much to write home about. I didn’t dare the outdoors during the day – 40 degrees of celsius is my internal limit, and we’re looking at 41-45 out there currently – so I stayed in, even up to having the room service bring me my lunch.

The day went past mainly by watching movies and working. By the time it was already dark outside, I dressed up and went out for a bit of a walk. I found myself from a nice little Lebanese restaurant around the corner by the Marina, and had a rather heavy dinner.

A light dessert, nutella wraps, Lebanese way.

Note to self: I have to stop eating so much here. The mandatory mask policy means I don’t feel like going out for a walk unless necessary (in this heat, it’s even more uncomfortable), and huffing and puffing to a mask at the ym is simply out of the question, so I’m pretty sedentary right now. This means, if I mean to walk, not fat-scoot my way out of Dubai, I need to think what I eat.

Jeepers Creepers: Reborn

Day 2: …and into the Fire!

No Comments

The heat of Dubai landed on me right as I marched through the airplane door into the long, non-airconditioned tube that leads to the airport. Immediately, as I inhaled the stuffy, slightly polluted air I realized that I, wearing long trousers and a woolen shirt, would be in trouble here. Only time I’ve been in Dubai before was in the wintertime, which was still very warm, but this September heat, this is something different.

A view from the window

Covid does change the travel, not just by the amount of it, but also by the general tension of the travel. Before, you were treated approximately very well throughout the whole experience; now, the tables have turned. Starting from booking the flights, everything has become more strict, tense and panicky.

Travelers are clearly more annoyed: now they have to wear the masks. What’s even worse, they have to sit still in the airplane and wait to be asked to disembark. This seems to be the hardest part of the whole Corona prevention measures to some. I’ve never really understood why people spring up the moment the plane is empty, causing huge chaos and delays taking their bags and pushing to leave the plane first. Zero things are achieved that way. And now, when the flight attendants require you to sit down until your row is called, they take it as a personal insult.

I’m all for it. Getting off the plane is much faster, more organized and you don’t have to stand there like an idiot for ten minutes, spine bent into a sideways S-curve, being pushed around like a bag of potatoes.

At the hotel, I found out that my reservation had been cancelled at the last minute. The staff was helpful but apologetic: it seemed to have been an anti-fraud measure, given that the reservation was made for such a long time in such a far-away place, so I had to settle that with the production company, but it really took no longer than 10 minutes and I was in my big, air-conditioned and comfortable room.

Strategic placement of underwear on the hotel room floor is the most important factor in setting your territory

First day here in Dubai was pretty much worth nothing, work-wise, I spent it mostly by sleeping and only braving the great (hot) outdoors twice: once to fetch some lunch, second time for dinner. The highlight of the evening was having a long chat with my wife over Whatsapp and complimentary wine from the hotel bar. Looking forward soaking more in of the town, starting tomorrow.

Heading out.
Jeepers Creepers: Reborn

Day 1: Out of the Frying Pan…

No Comments

London, Heathrow.

A single traveler sitting in front of me, at an otherwise completely empty departure hall. Every 10 minutes, speaker reminds us of unattended luggages, which will be destroyed if found. A handful of planes are scattered outside, but compared to what it usually is, it’s really empty there, too.

Empty Heathrow

My mask is straining my ears lightly, but the fogging of the glasses is the thing that annoys the most. Yes, it’s uncomfortable as well, but one gets used to it. I’ve invented a way to relief the ear strain, though: wrapping the ear strings around my noise-cancelling earphones. It works, only makes removing the mask much harder.

Travel Hacker!

I’m on the road again, but this time, not headed for China. The Chinese production is currently in post and I’m attending the finalizing of it over the Internet. It’s slow, but the Covid hit the industry there the worst, so that’s understandable. But now, I’m on my way to shoot another movie. At this point, can’t tell you too much, as it hasn’t been yet announced, but since it’s a weird time to do movies, I thought I’ll start another daily blog on the topic of filmmaking in Covid-19 era.

To be honest, I’ll probably talk about Covid and filmmaking pretty little as we go along. Just like my China Diary, I write this because drifting in the world alone can get pretty damn lonely.

With my wife, we’ve established a pretty great method of really extracting our brains daily, by talking and sharing our worries and joys and thoughts. Now, that this is out of my life, I really need an exhaust vent for things I see and experience; it’s not the same over Whatsapp anyway. So more than anything, this diary is a personal one, you’re welcome to read it if you wish, but don’t expect it to be interesting or educating in too many ways. It’s me progressing my angst of having to travel yet another three months alone, in the far corners of the Earth.

I’m in Heathrow on my way to Dubai. More about that in a bit, but the reason for me being in Dubai is because I had a one-day stopover in London, where I met my producer and the team at their studio. Located outside of London, in a pictoresque small town, village really, the studio will be where we will shoot portion of the film later this year. But before that, we’ll shoot in USA, where I’m headed for myself now.

First lodging was a pictoresque little farm in English countryside.

To get to USA nowadays is pretty tricky. You have to have been in an applicable country for 14 days prior to entering USA, and most of the countries in the world don’t apply. That’s the reason for Dubai. United Arab Emirates is welcoming travelers, but require a negative Covid-19 test 96 hours prior to entry. So, when leaving Finland on a plane yesterday, I went to take an Express corona test at Mehiläinen, the only outfit that promises results the same day.

Testing takes place in the most forlorn, desolate and drug-trade-gone-bad -worthy dock area in Hernesaari, Helsinki. There, a full HAZMAT-suited woman comes and sticks a long, long stick up your nose, and keeps on pushing it further and further, until you start feeling lobotomized. My dear wife drove me there and kept laughing the whole way as I slapped my knee in discomfort and disgust during the whole process.

After that, you have to wait for around six hours for the result to come in. My ticket was at 4pm and the test was taken at 7am, so I should be able to make it, unless something goes wrong. Mehiläinen has a special app for their operations and true enough, around 1 pm, the apparatus pinged.

I froze. “Shit”, I exclaimed. My wife grabbed the phone, “what, what?” I said, I’m positive. The text said: “COVID-19 virus nucleonic acid test. Positive result means that the mucosa contains the virus.”

Oh fuck. Now I have to cancel my trip. The ticket is already booked. Also, I have to stick around in Finland for at least 28 days to get things settled. This really sucks. And my wife, she can’t do her job anymore for a month, and her son is confined at home, too. This sucks.

Only then I read the text below, which gives the date of the test, and the result: Negat.

Phe-fucking-wh. So I do not have the virus. But whoever made that app should re-visit the wording, a real heart-stopper, that one.

But not only that, you still need to get the printed, stamped and signed paper from Mehiläinen offices. That was luckily easy enough, just grabbed it on the way to the airport, a paper which tells that “To Whomever It May Concern, I hereby confirm that the patient shows no signs of Coronavirus infection at laboratory results.”

This paper would later be needed. But for now, I was able to continue my journey.

Helsinki Airport is these days nearly desolate. Getting thourgh the security happened swimmingly and soon I found myself in air, on my way to make a movie. Hopefully. Covid permitting…

Empty halls.

If I was a film school teacher, there’s one thing I would teach to all the directors about the job of a director. 90% of your work will be all about dabbling with dead-end projects that never see the light of a day. The trick to survive in this business is to attack each project thrown your way, created by you or suggested to you with the same fire and passion, because among those, there’s one that actually gets realized and then, boom, you’re off. Each of the dead projects that never happened, or might never happen still teach you a lot, they leave a mark on you, something you’ll carry to the one that eventually gets made. So it’s all work, it’s all the same work actually. You’re doing one job all your life, each of the films you finish and get out are just interphases of the huge project of leaving your mark in the world of cinematic storytelling, no matter how small and insignificant it may be.

And still, there’s so many things that can go wrong, so many moving parts – especially these days – that can jam the wheels and break the well-oiled machine that even if you’re on your way, flying to the set, cranking the camera and casting the actors, things can go wrong and the production might stop. Even getting it shot still means nothing: the only time you can really relax is after the premiere screening.

Then, it’s out. Someone else but yourself and your team has seen the end result and no matter if it’s good, mediocre or utter, horrendous shit, it’s out there and out of your system. Then, you are free to attack the next 9 projects that never get made.

But this one, I have a good feeling. I believe we’ll get there. And it’s going to be awesome!

China Diary

Kohti uutta normaalia

No Comments

Tänään aukeavat ravintolat monen muun palvelun lisäksi. Luvassa on mayhem: neljän seinän sisällä lukittuna olleet suomalaiset ryntäävät viinanhimoisina terasseille, aurinko paistaa ja ihmiset lääräävät silmiään ja työntävät sormiaan toistensa suihin, yskivät toistensa kasvoille ja syleilevät toistensa hyllyviä, paidattomia vartaloita. Viruslinko vaan hyrrää!

Tai sitten kalmankalpeat, klonkkumaiset hahmot hiipivät varovasti ulkoilmaan, tilaavat keskioluen ja tuijottavat toisistaan etäällä pysyen visusti tuoppiinsa maskit päällä. Puhua ei kehtaa kun sekin kuulemma tartuttaa, mutta eipä tässä mitään puhuttavaa olekaan.

No, tuskinpa totuus on kumpaakaan mutta omalla kohdalla korona on pistänyt haastamaan vakiintuneita käsityksiä yhdessäolosta ja hyvästä elämästä. Selvää on, että ennen tätä kaikkea olimme menossa syöksykierteellä päin seinää, nauttien yleellisyyksistä itsestäänselvyyksinä ja pitäen kulutus- ja sikailuelämää ihan tavallisena tallusteluna.

Syyllisiä tähän on monia, mutta isoimmaksi noussevat Kardashianit, kuten yleensäkin. Enkä tietenkään tarkoita varsinaisesti Kimiä ja ketänäitänyton vaan ylikierroksilla käyvää sosiaalista mediaa, rikkaita ihannoivaa elämäntapaa joka perustuu oman hehkeän uskomattoman kulutuksentäyteisen sekoilun, jota “mun elämäksi” kutsutaan, ylistämiseen ja sillä kilpailemaan. Jos et tällä viikolla ollut Marbellassa ja Mallorcalla ja postannut somea täyteen poolside-kuvia, tehnyt tarkkaa selvitystä ostamistasi tuotteista ja ravintola-annoksista ja vielä roiskinut nettiä täyteen viisauksia ja suuria elämänoppeja joiden mukaan olet (lue: et ole) elänyt, et ole viettänyt tarpeeksi merkityksellistä aikaa.

Sitten tuli korona, “merkityksellinen elämä” lentokentillä, ravintoloissa, baareissa, yökerhoissa, bileissä, huippumielenkiintoisissa duuniympyröissä ja hehkuvissa matkakohteissa muuttui takapihalla tallusteluun koiran kanssa, lähimetsien komuamiseen ja kotiruoka-annoksiin. Monilta loppuivat duunit ja Chez Dominiquen (joo ei sitä enää oo olemassa ollut vuosiin) nökkösillalliset muuttuivat nouto-mäkkiin, hyvänä päivänä uskallettiin sijoittaa Naughty Burgeriin.

Mutta mikä tärkeintä huomata: mitään, millä on todellista arvoa, ei menetetty. Omassa elämässäni kiinnostavat duunit vaihtuivat toimistoilta kotitoimistolle, yhdessäolo parin kaverin kanssa vietettyihin kotikokki-iltoihin, joko omiin eväisiin tai laaturafloista puolivalmiiksi tilattuihin setteihin ja matkailusuunnitelmat Barcelonasta Nuuksioon, ehkä mökin vuokraamiseen jostain järvi-Suomen pittoreskeista maisemasta.

Nyt kun olemme marssimassa takaisin vanhaan hyvään aikaan herää kysymys siitä, milloin se edellinen elämäntyyli vakiintui itsestäänselväksi standardiksi ja mitä siitä voidaan pudottaa jatkossa?

Selvää on, että toimistotöiden aika on ohi. Valtaosan toimistossa tehtävästä työstä voidaan nyt ja jatkossa tehdä etänä. Tämä johtaa tietenkin ihmisten hajoamiseen ympäri Suomen: enää ei tarvitse olla 20 minuutin metromatkan päässä ytimestä, töitä voi tehdä vaikka Säynätsalosta Suomen suurimmalle mainostoimistolle, kunhan netti toimii.

Eikä tarvitse jonottaa lounasravintolaan kolmea varttia päästäkseen syömään ylihintaista sushia. Ylipäätään, ruuhkien aika on ohi: kun ei tarvitse tunkea toimistolle joka päivä 08:30, ei tarvitse kokea aamuruuhkaa, ei lounasruuhkaa eikä kotiinpaluliikenneruuhkaa.

Mutta muutenkin elämä tulee muuttumaan: selvisimme pari kuukautta ilman ulkomaanmatkoja, mitä jos selviäisimme vielä pari kuukautta lisää? Työmatkat ulkomaille kuullostavat nykypäivän valossa typerimmältä ilmaston-, rahan- ja ajankäytöltä mitä ajatella voikaan, plus ovat lähtökohtaisesti isoja riskitekijöitä koronavirus-tartuntojen suhteen.

Ja nyt kun olemme oppineet taas dokaamaan ja syömään kotona, ajatus siitä että lähtee kiikuttamaan satoja euroja joka viikonloppu keskustaan vaan saadakseen syödäkseen ja juodakseen, tuntuu uskomattomalta. Kylässäkäynti ystävien luona palaa takaisin ihmisrepertuaariin, pussikaljoittelu puistossa muuttuu junttimaisesta järkeväksi ja kaiken lisäksi, rahaakin vähän säästyy.

Elokuva-alakin kokee sen lopullisen töytäisyn digitalisaatioon. Huomasimme, että kyllä ne uudet leffat ihan hyvältä Netflixissäkin näyttävät, miksi kantaa rahoja establismentille, jonka toiminta perustuu mainostilan ja popcornin ja irtokarkkien myyntiin, ihan vaan että voi katsoa niiden saman 2-4 ihmisen kanssa, joiden kanssa koko korona-aika meni mukavasti sohvanpohjalla, jotain aivotonta rämistelyä ruudulla. Elokuva-alan ammattilaisena, jonka elanto on perustunut isosti myytyihin leffateatterilippuihin, on minunkin ymmärrettävä että digitaalinen kulutus on täällä ja vaikka kuinka haaveilen seuraavan elokuvan leffateatteriensi-illasta ja jättimäisestä ensimmäisestä viikonlopusta, sellaista se tuskin tulee enää koskaan olemaan. Leffat tulevat Netflixiin ja muihin palveluihin ja ne tavoittavat näin satoja kertoja suuremmat yleisöt tuhansia kertoja pienemmällä vaivalla.

Onhan se tämä uusi normaali tietenkin monille toimijoille kuolonisku, etenkin jos muuntumiskykyä ei ole, mutta matkailu- ja ravintola-alan, kuten myös viihde-elämän, on sopeuduttava siihen, että kulutushysterian ajat ovat ohi, todennäköisesti pitkäksi aikaa – eikä se ole yksinomaan huono asia. Meillä ihmisillä on nyt hyvä hetki katsoa peiliin ja haastaa se, mitä olemme pitäneet itsestäänselvänä ja samalla arvottaa meille tärkeät asiat uudelleen.

Uusi normaali tarkoittaa kevyttä himmausta ja uudelleenarvotusta ja ne eivät ole huonoja asioita. Väkipakolla ei ole tarvetta rynnätä nyt takaisin “vanhaa hyvään aikaan” vaan keskitytään adjustoitumaan uuteen normaaliin.

Kyl tästki viel selvitää!

Life, Opinions

Etäopetus – digiloikka tuntemattomaan

No Comments

Meidän kaikkien elämä on mullistunut Covid-19 -kriisin myötä, mutta keidenkään tuskin niin paljon kuin koululaisten. Etäopetuksesta on tullut perheiden jokapäiväistä arkea ja siihen jokaisella on hyvin vaihtelevat valmiudet – sekä oppilaina että vanhempina. Itselläni kotona on tällä hetkellä kaksi kouluikäistä, toinen ala- ja toinen ylä-, joten pääsen näkemään läheltä kaksi hyvin erilaista maailmaa.

Perheessämme alakoululainen – viidesluokkalainen – on velvoitettu osallistumaan työpäivässä yhden tunnin ajan aamupalan jälkeen etäopetustuntiin, jossa opettaja antaa pienen määrän tehtäviä joita sitten tulisi pyrkiä suorittamaan päivän mittaan. Samaan aikaan kasiluokkalainen istuu aamu puoli yhdeksästä kolmeen joka päivä läpi loputtomat oppitunnit josta jokaisesta tulee liuta tehtäviä jotka pitäisi omaehtoisesti suorittaa päivän mittaan ja jos näin ei tee, merkinnät tulevat koulun kirjoihin. Tehtävät on myös mitotettu usein niin, että niitä on mahdoton saada tehtyä suunnitellun tunnin aikana, etenkään jos kyse on yhtään hitaampitahtisesta opiskelusta, kunnes seuraava Teams-tunti painaa jo päälle. Lopputuloksena on päivän mittaan kasautuvia sälätehtäviä päivän päätteeksi joita sitten yritetään tehdä koulun ja kokeisiinluvun ohessa. Nyt emme siis puhu lukiolaisesta vaan kahdeksasluokkalaisesta. Paine ja kiire on uskomaton, koneen edessä istuu päivä toisensa jälkeen pahemmin uupuva esiteini jolta odotetaan yllättäen ennennäkemätön määrä oma-aloitteisuutta, itseohjautuvuutta ja teknista osaamista. Tämän lisäksi opetuksessa käytetään vähän erilaisia metodeja: joskus tehtävät löytyvät Teamsin Assignments-osiosta, toisinaan Helmi/Vilma/mitänäitänyton-järjestelmistä, toisinaan Teams-keskusteluista viesteinä. Yritäpä siinä sitten vanhempana pysyä mukana, miksi poissaolo- ja palauttajättämisilmoituksia kilahtelee Helmiin kun lapsellakaan ei ole mitään käsitystä mitä pitäisi tehdä. Itse olen istunut useamman tunnin käymällä läpi Teams-keskusteluja salapoliisimaisesti yrittäen tulkita eri kommenteista, onko mahdollisesti nyt annettu suullinen tehtävä, onko tämä viesti jotain, mitä on pitänyt tehdä tunnilla vai tunnin jälkeen, vai löytyykö jotain kenties Assignmentseista.


Vanhemmille tämä aika ei ole sen helpompaa. Oppilaalta odotettu itseohjautuvaisuus on iso haaste myös kotona; työpäivän aikana ja sen päätteeksi pitäisi kyetä seuraamaan onko lapsi käynyt koulunsa ja tehnyt tehtävänsä, auttaa tehtävissä joihin ei ole mitään kosketusta vuosikymmeniin (itse sain eilen palautella hypotenuusia, kateetteja ja piiärkakkosia päähäni) sillä mahdollisuus opelta nopeasti kysymiseen on vaikeaa, etätunneilla kyssäreiden esittäminen varattu vain aktiivisimmille ja ekstroverteimmille, tukiopetusta on saatavilla vain satunnaisesti.

Etäopiskelu paljastaa koulutusjärjestelmämme nurjan puolen – survival of the fittest nousee pintaan ennennäkemättömällä tavalla. Luokan parhaat ovat äänessä jatkuvasti, hiljaisemmat syrjäytyvät entisestään, hitaammat hautautuvat työvuoren. Ainoa oljenkorsi on vanhempien apu joka vaihtelee kuin yö ja päivä kotien ja tilanteiden mukaan: yläkoululaisten käsittelemät asiat, kuten matematiikka, fysiikka, kemia ja ruotsi ovat saattaneet loistaa poissaolollaan elämästämme niin pitkään että olemme aivan yhtä avuttomia niiden edessä kuin kelkasta hetkeksi pudonnut oppilas. Muuta ei voi tehdä kuin yrittää räpistellä takaisin mukaan, mutta helppoa se ei ole.

Keskustelin oman yläkoululaiseni kanssa – hänelle etäkoulun hyvinä puolina on se, ettei tarvitse lähteä päivittäin minnekään vaan opiskelu tapahtuu keskitetysti ja helposti kotikoneelta. Ei tarvitse herätä liian aikaisin vaan aamupalaan menee vain hetki, jonka jälkeen onkin jo koulun penkillä. Kurjina puolina hän mainitsi kuitenkin kavereiden puutteen, liikkumattomuuden ja sen, että tehtäviä tulee aivan älyttömiä määriä verrattuna käytettävissä olevaan aikaan. Tämän lisäksi olen seurannut digiteknologian käytön haasteita – videoiden siirtäminen puhelimelta koneelle ei ole ihan iisiä, ohjelmat eivät ole itsestäänselvästi käyttäjäystävällisiä ja aikaa kuluu pelkkään tekniseen kikkailuun koulutyön ohella.

Yksittäisiä oppilaista suuremmassa kriisissä on kuitenkin koko koulutusjärjestelmämme.  Suomi, koulutuksen kärkimaa, ei ole kyennyt tekemään digiloikkaansa suinkaan niin sujuvasti kuin ajatella voisi – olemmehan myös teknologiakehityksen huippumaa! Siltikin, käytettävät työkalut ja työtavat ovat kankeita, vaatimustasot vaihtelevat valtavasti ja toteutus riippuu täysin opettajan halusta tehdä oma henkilökohtainen digiloikkansa ja tietenkin hänen viitseliäisyydestä. Osa opettajista haluaa pitää tuntinsa videona etätuntina, toiset lähettävät jossain tunnin vaiheessa ison kasan luettavaa ja tehtäviä juuri sen enempää oppilaita kohtaamatta.

Mihin sitten tätä digiloikkaa ollaan tekemässä? Onko edessä tulevaisuus, jossa pandemioista huolimatta koulutuksesta osa siirtyy etätyöskentelyyn isommissa määrin? Vai palataanko takaisin koulun penkeille samalla mallilla kuin aikaisemmin? Kummassakin on puolensa mutta selvää on, että tulevaisuus tulee olemaan digitaalisempaa, mutta mikä seuraava askelmerkki tässä digiloikassa – ei, vaan kolmiloikassa – on?

Selvää on, että järjestelmämme ei ole valmistautunut tähän vaikka tekninen puoli ja osaaminenkin siihen riittäisi. Tärkeintä olisi yhtenäisen järjestelmän rakentaminen, opettajien kouluttaminen, digikouluavustajien palkkaaminen ja myös laitteiden hankkiminen ja toimittaminen opiskelijoille. Puhelin ei ole digietäopetuksen työkalu mutta perheemme alakoululaisella ei ole läppäriä hankittuna, näinollen toimittajavaimoni, jolle läppäri on elintärkeä työkalu, joutuu aikatauluttamaan omat työnsä niin, että läppäriä voidaan jakaa. Entä miten tämä toimii perheessä, jossa ei ole teknologiaa senkään vertaa? Entä jos lapsia on enemmän tai tilaa vähemmän?

Paljon on ollut puhetta varmuusvarastoista mutta näköjään opetukseen, koko yhteiskunnan yhteen merkittävimmistä tukipilareista, ei ole tehty minkäänlaista varmuusvarastoa tai varmuusvarasuunnitelmaa. Näiden kehittämisen soisin näkevän tiensä hallituksen suunnitelmiin sillä varmaa on, että Covid-19 ei tule jäämään viimeiseksi elinaikanamme kokemaksemme pandemiaksi.

Nyt pohditaan, avataanko koulut vielä pariksi viime viikoksi ennen kesälomia ja jos, niin keille. Itse en toivo että koulut aukeavat, ainakaan yhtään laajemmin kuin tällä hetkellä. Kansanterveydellisesti uskon, että koronasta olisi hyvä päästä kunnolla niskan päälle edes niin, että ymmärtäisimme mistä tässä sairaudessa on kyse ja miten sitä voidaan hoitaa. Tällä hetkellä sairaus on hoitamaton, jonka vaikean muodon ainoa selviämiskeino on pitää sairastuneet teholla ja kiinni koneissa ja toivoa, että kyetään pumppaamaan tarpeeksi happea keuhkoihin että hengissä pysytään yli pahimman. Emme ymmärrä edes sairauden tartuntamekaniikkaa ja vielä vähemmän sitä, miksi se on tappava joillakin, toisilla taas ei. Lapset eivät eräiden havaintojen mukaan levitä tautia yhtä pahasti kuin vanhemmat ihmiset, mutta esimerkiksi täällä Lauttasaaressa, jossa pandemia sairastutti ensimmäisinä alueina ison määrän ihmisiä tauti lähti liikkeelle ala-asteelta – emme siis ymmärrä tätäkään mekanismia juurikaan.

Koulujen aukaiseminen tässä vaiheessa altistaisi niin lapset kuin perheetkin oudolle ihmiskokeelle jossa voittajina olisivat lähinnä stressaantuneet vanhemmat. Opinnollisesti tämän lukukauden tuho on jo tehty ja pelkään, että numeroita saadakseen opettajat lataisivat oppilaille lähinnä ison kasan kokeita räkyiltäväksi loppulukukaudeksi ja valitettavasti etenkin ysiluokkalaisille niistä selviäminen ei ole vain tärkeää vaan koko elämän määrittelevää pakertamista: lukio vai ammattikoulu, siinä on yksi yhteiskuntamme merkittävimmistä ja ensimmäisistä päätöksistä joihin voimme vaikuttaa.

Tämän sukupolven lasten ponnistuksen pituus ja se, mihin se riittää, riippuu nyt hallituksen päätöksistä, koulutusjärjestelmän muuntautumiskyvystä, opettajien suhtautumisesta, vanhempien viitseliäisyydestä ja siitä, mitä ratkaisuja olemme valmiita tekemään tulevaisuudessa – ja kaikista vähiten, valitettavasti, lapsista itseistään, joista valitettavan iso osa jää kärsijän rooliin.

Käsi nousee lippaan sairaanhoitajia ja lääkäreitä, kaupan ja apteekin työntekijöitä ja muiden välttämättömien alojen tukipilareita ajatellessamme mutta otetaanpa siihen joukkoon myös opettajat jotka yrittävät rempoa tässä sekamelskassa eteenpäin niin, ettei meille tulisi kymmenen vuoden kuluttua kouluttautumattomien ja syrjäytyneiden sukupolvi vaan että jokainen lapsi löytäisi mahdollisuutensa ja pystyisi toteuttamaan itseään parhaalla ja monimuotoisimmalla tavalla.



Lockdown Life

No Comments

Lockdown and social distancing continues here in Helsinki and all over the world. Now that my business with the marketing company wrapped, I’ve dug out the pile of scripts I’ve been working on and started to set some goals, deadlines and making some work plans on how to get them finished. Because, well, there’s nothing else there to do. Of course, I’ve applied for grants, temporary government and other organization “quick help” funds to help my family ride through the shitstorm that’s COVID-19, but we are looking at some pretty grim times ahead, I can tell that already.

Yet, it’s funny to see how, once you start setting up your day based on all the work that kinda needs to be done but nobody’s paying for it, the calendar starts filling up, and quickly. It’s probably in some way nice, people really *want* my time, only, nobody’s really willing (or able) to pay for it. Ahh, being an independent artist truly has its’ perks! But simultaneously, being able to set my mind on projects I actually am feeling enthusiastic about, one can’t put a price on that. Well, one should, but I was never the money guy anyway, right?

Ah well. When looking it from this perspective, it kinda looks all a bit depressing, but at the same time, at least I have this special position of being able to do movies, which gives me kind of a never-ending well of possible work to be done, which may or may not turn into something actual one day. If I was to work for somebody else, or at a service industry, I’d just have to sit at home and hope this all blows over. So yeah, at least I’m keeping myself busy, although it might be currently more like fighting the windmills.

One way I’m keeping busy is a documentary I’ve been producing with Tero. It’d directed by Tuomas Tuppurainen, our trusty in-house editor slash graphics guy slash director slash quite a lot of other things – a Swiss army knife on two legs, practically. The story is that Tero told him a few years back to start going through all the material we’ve been filming and putting it together into a documentary and as he started doing that, the story started to come clearer: it’s not a documentary about filmmaking as much as it actually is a doc about being an entrepreneur in this crazy business. Tero rose out to be the central figure of the story and it’s quite an honest and straight-shooting documentary, unlike many making-of -docs and the sorts tend to be. Remains to be seen what people dig of it, but I personally find it actually quite great. We’re putting it out on Friday this week, the trailer is here:

Anyway, I’m keeping my spirits up. I’ve been doing this 100 Days of Horror -thing on my YouTube channel, where I set myself on a journey to watch 100 horror films during the quarantine proceedings. First 8 or something is done, but I found watching a film a day rather taxing, and instead of being too religious on this one, I allow myself a few episodes of The Wire now and then, and few days off, too. But anyway, that’s a good way to keep myself using the time I’m not doing anything else by watching films I should’ve seen a long time ago.

I’m also catching up with reading. Currently, my Kindle is loaded with a lot of stuff, but the one I’m digging into the history of Soviet Union, having just finished One Day In The Life Of Ivan Denisovich, a fictitious but very detailed account on a day of gulag prisoner’s life, and am currently reading Orlando Figes’ Revolutionary Russia, 1981-1991, an account on how the Soviet Union came to be and undone.

Weeks go by in lockdown mostly sitting in my son’s room that I turned now into my office, as he’s not here, then exercising and making food and watching films and TV. On weekends, we share some wine with my wife and watch movies (just ran through The Godfather trilogy) and talk about the world, our kids and our lives. We’re trying to make the best out of the time, and manage to do it rather well.

Having said that, I’m not envious of any parents who need to be home-schooling the kids, in addition to working from home. If nothing else good comes out of this Corona crisis, at least I trust the respect for school teachers, kindergarten teachers, and nurses, doctors and store personnel should go up. But who am I kidding, it’ll never do that. We’ll learn nothing out of this mess, as such is human nature.